Kun suhteemme Venäjään on nyt historiallisen huono, olotilaa pönkitetään myös historialla.

Sodat isosta vihasta jatkosotaan ovat kelpoa käyttöainetta, mutta siihen kelpaavat myös sortovuosiksi kutsutut vuodet 1899-1905, jolloin tsarismi ryhtyi rajoittamaan suuriruhtinaskunnan automiaa tavoitteena sulauttaa Suomi kokonaan itseensä.

Tähän ajanjaksoon, tarkemmin sanoen vuoteen 1904 kulttuurin monitoimimies, muusikko ja aloitteleva kirjailija Jarmo Reunanen kutoo romaaninsa.

Reunasen romaanissa salamurha on sivujuonne. Päänäyttämö on jo keskiajalta tunnettu Laukon kartano Pirkanmaan Vesilahdella, erityisesti sen torppa Mäenperä.

Kun Laukko tunnetaan erityisesti vuoden 1907 torpparihäädöistä, tekijä ei ole valinnut tätä dramaattista vaihetta, vaan torpparielämän ankeutta valotetaan päivätöiden ja kartanon pehtorin harjoittaman terrorin kourissa juuri niin kuin aina on tehty.

Epäröimättä voi sanoa, että Väinö Linna teki sen Pohjantähti-eepoksessaan paremmin.

Keskeiset henkilöt ovat torpan pojat, Joel ja Johannes, jotka ovat suorastaan ihannehahmoja: vahvoja, työteliäitä ja rehellisiä.

Vastustaessaan pehtorivaltaa he joutuvat aiheetta syytetyiksi miesmurhista joutuen pakenemaan Helsinkiin. Tämä on juonen kannalta välttämätön ratkaisu, sillä pääkaupungissa on poliittisten tapahtumien polttopiste.

Maalaispoikina veljekset kokevat kovia joutuen sakilaistappeluihin, pirtutrokarien hanslankareiksi ja tutustumaan puhtoisina bordellimaailmaan. Kun pirtusouvi on aktivistien peitebisnestä, pojat pääsevät yhteyteen sortovallan vastaisen liikkeen kanssa.

NÄMÄ SEIKKAILULLISET, vaikkakaan eivät kovin dramaattiset toimet kestäisi, mutta kun tekijä kehittelee Johanneksen ja Laukon kartanon neidin Helena Standertskjöldin välille epäsäätyisen suhteen, uskottavuus alkaa horjua.

Molempien veljesten romanssit ovat sentimentaalisia: ”sammuttaakseen rakkautensa Idaan hän [Joel] alkoi vaalia rakkauttaan aseelliseen vastarintaan”.

Kun Helena aikoo perustaa Bulevardille kahvila Ekbergin sivupisteen, hän joutuu Yhdyspankista lainaa anoessaan pankinjohtajan raiskaamaksi.

Tämä ja Johanneksen väkivaltainen kosto luiskahtavat melodraaman puolelle. Kaikkiaan nämä motiivit eivät oikein nouse pukille.

Kun Reunanen lainaa Eino Leinolta tämän romaanihenkilön Jaana Rönnyn, salon siirrokkaan Kuhmon puolesta, keitos alkaa paksuuntua ja paisua yli reunojen.

Naishahmot tutustuvat, ja kun Jaana on mukana naiskagaalin aktivistiverkostossa, he pääsevät toimen miehen Konni Zilliacuksen purjeveneessä Ruotsiin hakemaan salakuljetettavaa propagandakirjallisuutta.

Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, myös henkilöiden lainaaminen toiselta kirjailijalta, mutta silloin motiivia pitää jalostaa.

Nyt Jaana Rönty ei ole alkuperäisen veroinen hurjahilja. Leinolla hahmo huipentuu suurlakon 1905 aikaiseen Hakaniemen mellakkaan, sisällissodan 1918 esinäytökseen, jossa Jaana on karikatyyri Eugène Delacroix’n Vapauden hengettärestä.

Veljeksille tiedostamisen hidas prosessi on tuskallinen. He ovat raatajia, joiden käynnit kotipuolen työväentalolla ovat satunnaisia.

Toisin on Joelin mielitietyllä Idalla, pappilan piialla, joka käy talolla lukemassa lehtiä ja kirjoja sekä osallistumassa työväenyhdistyksen kokouksiin.

Mitä marxilaisuuden profeetat puhuivatkaan vaistonvaraisista ja tiedostavista työläisistä.

Mutta kun Ida odottaa Matti Kurikan paluuta Amerikasta tuomaan uusia aatteita, tämä on epäuskottavampaa. Epäonnistuttuaan kommuunikokeiluissaan Australiassa ja Kanadan Malkosaarella tämä utopisti-teosofi oli jo menettänyt pelin.

Kotiuduttuaan hän joutui vastakkain sosialidemokratian päälinjan kanssa ja tuli erotetuksi SDP:sta Oulun puoluekokouksessa 1906.

Eiköhän Ida pikemminkin olisi kuunnellut Eetu Salinia ja Yrjö Mäkeliniä tai heidän oppipoikiaan. Ja olihan matkapuhujien joukossa sosialidemokratiaan kääntynyt papintyttö Hilja Liinamaakin.

HISTORIALLISTA romaania sorvatessa yksityiskohdissa pitää olla tarkkana.

Kun Bobrikov on kuollut, Konni Zilliacus pohtii korkeiden arvohenkilöiden istuvan Uspenskin katedraalin penkeillä kuolinpanihidan aikana. Mutta kun ortodoksikirkoissa ei ole penkkejä…

En usko Konnin olleen näin tietämätön ortodoksien menoista. Realistisen historiallisen romaaanin kirjoittaminen vaatii kyseisen aikakauden tarkkaa tuntemusta, jottei mokia tule.

Mutta kannattaa yrittää, tarvitsemme menneisyyden dramaattisista vaiheista muutakin kuin historioitsijoiden kapulakielisiä esityksiä tai kartanosentimentalismia.

Kun historiallinen tietämys nykyään on niukkaa, tekijä on varmuudeksi varustanut romaanin taustoittavalla jälkikirjoituksella, jossa hän aivan oikein korostaa Suomen olleen monenlaisten venäläisten vallankumouksellisten turvapaikka ja toiminta-alusta.

Mutta väite että suomalaissukupolvet olivat uskoneet tsaarien kavaluuteen ei täsmää. Kuten Raoul Palmgren osoittaa Suuressa linjassaan (1948), suomalaiset siirsivät Ruotsin kuninkaisiin suuntautuneen alamaisen uskollisuutensa keisareihin.

Suomen synnyn edellytys oli pääsy irti Ruotsista, suuriruhtinaskunnan status mahdollisti valtion rakentamisen. Vasta Nikolai II:n kohdalla lojaliteetti alkoi murtua.