On hän kyllä hyvä ja ilmeisintä mainettaan monipuolisempi lauluntekijäkin, mikä kävi ilmi Kulttuuritalon konsertissa.

Elvis Presleyn kuolinvuonna 1977 ensilevyttäneeksi uuden aallon rillipäärokkariksi hän oli jo alusta alkaen lähellä tyyliä, joka kytkeytyi yhtä lailla poplaulunkirjoittamisen perinteeseen kuin sen luontevaan modernisointiin. Yhteistyötä hän onkin sittemmin tehnyt sellaisten 60-luvun konkareiden kuin Paul McCartneyn ja Burt Bacharachin kanssa.

Konsertissa kuultiin Veronica (1989), McCartneyn kanssa tehty kappale, jonka lyriikoissa Costello kertoo Alzheimeriin sairastuneesta isoäidistään. Hän kertoi esittävänsä sen nyt uudella tavalla, jonka kokee enemmän omakseen. Tulkinta oli sisäistyneempi ja hosumattomampi kuin aikansa levyversio.

COSTELLO konsertoi Suomessa viimeksi kuusi vuotta sitten Finlandia-talossa, mutta sen jälkeenkin hän on täällä vieraillut,
mikä herätti lavalla muistoja.

Kolme vuotta sitten Costello sai ilmeisen tunnistamattomana kulkea Helsingissä talvisella lautalla Suomenlinnaan tekemään muutaman kappaleensa äänityksiä. Tämä tapahtui helmikuussa 2020, vain vähän ennen kuin kasvomaskit sattuneesta syystä yleistyivät.

Kulttuuritalolla Costellolla oli nyt seuranaan pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Steve Nieve, joka soitti pianoa, koskettimia ja melodikaa. Costellon ja Nieven roolit olivat todellakin hyvin tasavertaisia. Nieve ei vain säestänyt huomaamattomana sivussa vaan toi oman, laveasti herkuttelevan ilmaisunsa yhtä lailla pintaan.

Lavalla ei näkynyt mitään taustaprojisointeja, ja valaistuskin oli pelkistetty. Ylimääräistä ei tarvittu eikä kaivattu. Konetaustat koristivat osuvasti muutamaa kappaletta, mutta pääasiassa konsertti oli Costellon voimallisen kitaransoiton ja Nieven loistokkaan pianonsoiton juhlaa.

Monesti Costellon kappaleissa soi sen sortin riutuva melankolia, joka tuo mieleen kaupan edustalle hihnoitetun mäyräkoiran surullisen katseen. Tietoisen piinaava I Want You (1986) oli kuultu muutama päivä aiemmin Barcelonassa, mutta jäi Helsingissä väliin.

TYYLILLISET tunnelmat vaihtelivat sujuvasti. Niin tapailevan viihteelliset kuin suorastaan kokeelliset, pehmeät ja kovat ainekset sopivat yhteen saumattomasti.

Hienoin hetki oli Shipbuilding (1982), Falklandin sodasta kertova komea Clyve Langerin laulu, johon Costello on tehnyt
vaikuttavat sanat, mielestään yhdet parhaistaan.

Ei Costellon ääni konsertin rauhallisempina hetkinä aina tainnut osua ihan nuotilleen, mutta pirunmoisesti hänestä kyllä lähtee edelleen ääntä.

Loistava Watching the Detectives (1977) kuulosti tällä kertaa vähän kuin Nick Cavelta ennen aikojaan.

Kaksituntinen, ilman väliaikaa tai encoreita toteutunut konsertti oli täyteläinen, konstailematta otteessaan pitänyt kokonaisuus lauantai-illan huippupaikalla. Kappale, joka saatteli yleisön matkoihinsa, oli We’re All Cowards Now.

Ehkäpä joku lähti sinne, mistä laulu on “peräisin” – Suomenlinnaan.

Elvis Costello & Steve Nieve, Kulttuuritalo (Helsinki) 9.9.