On arvioitu, että ilman tätä salaperäistä viimeisen tsaarin Nikolai II:n lähipiiriin päässyttä hahmoa Venäjän ja sitä kautta maailmanhistorian kulku olisi voinut olla toinen.

Lokakuun 1917 vallankumousta edeltäneen Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministerinä toiminut Aleksandr Kerenski totesi myöhemmin maanpaossa Yhdysvalloissa, että ilman Rasputinia ei olisi ollut Leniniä ja vallankumousta.

Onko niin, että ilman Rasputinia ei olisi ollut Venäjän keisarikunnan luhistumista ja historiallista ikkunaa Suomen itsenäistymiselle ainakaan joulukuussa1917?

Neljä vuotta sitten ilmestyneen Venäjän vallankumous ja sisällissota -teoksen inspiroimana on juuri julkaistu tuoreeltaan suomennettu teos Rasputinin roolista Romanovien dynastian tuhossa.

Teos on hyvin käännetty, mutta ehkä silti olisin mieluummin lukenut sen tunnetun kirjoittajan äidinkielellä.

BEEVOR KERTOO esipuheessa lähteneensä kirjoittamaan Rasputinista selvittääkseen, miten oli mahdollista, että hädin tuskin lukutaitoinen siperialainen munkki vaikutti historian kulkuun niin merkittävästi.

Rasputinilla ei ollut mitään virallista asemaa hovissa. Hänellä ei ollut avustajia tai alaisia. Hän oli monarkisti, ei vallankumouksellinen. Silti ajatellaan, että hän vaikutti mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan toinen.

Sekasorron, epävarmuuden ja sodan täyttämänä aikana Venäjän keisariperheessä etsittiin Rasputinin kaltaista ihmemiestä, ”shamaania”, joka pystyisi näkemään tulevaisuuteen ja neuvomaan keisaria vaikeissa päätöksissä.

Rasputinin neuvot, kuten kehotus tsaarille ottaa armeija komentoonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt riittävästi sotilasasioista, olivat Nikolain kannalta haitallisia.

Rasputinin suurin keisarivaltaa romahduttanut vaikutus tapahtui Beevorin mukaan kuitenkin hänen rooliaan hovissa liioittelevien tarinoiden kautta.

Kertomukset Rasputinin irstailusta keisarinnan ja hänen tyttäriensä kanssa olivat oman aikansa tekaistuja valeuutisia. Ihmiset kuitenkin uskoivat niitä.

Joulukuussa 1916 ryhmä Feliks Jusupovin johtamia aatelisia surmasi Rasputinin ikään kuin pelastaakseen keisarin huijarilta, josta tsaari ei itse päässyt eroon.

Rasputinin kuolema ei ollut omiaan palauttamaan Nikolain auktoriteettia. Kuvaavaa on, ettei yksikään upseeri noussut puolustamaan keisaria helmikuun 1917 vallankumouksen aikana.

Romanovien keisaridynastian aika johtaa Venäjää oli ohi. Kesällä 1918 bolsevikit surmasivat raa’asti vangitun keisariperheen Jekaterinburgissa.

ANTHNOY BEEVORIN uusin kirja ei oikeastaan niinkään kerro Rasputinin ja keisariperheen suhteesta, vaan siitä miten totuuden ja mielikuvituksen sekoituksesta muodostui keitos, jolla oli keskeinen rooli maailmanhistoriallisissa tapahtumissa.

Tämän toden ja epätoden suhteen hämärtymisen vaara onkin juuri Beevorin teoksen tärkein varoittava viesti valeuutisten täyttämälle nykypäivälle. Muuten kirja ei sisällä järisyttävästi uutta tietoa aiheesta, jota historiantutkijat ovat jo vuosikymmeniä käsitelleet.

Teos on tärkeä Venäjän historian ymmärtämisessä. Kaikki Beevorin aiemmat kirjat lukeneena ajattelen kuitenkin, että hän on omimmillaan sotahistorian tulkitsijana.

Kun toinen maailmansota on hänen teoksissaan pitkälti käsitelty, ehkä ensimmäisestä löytyisi aiheita, joihin Beevorin kannattaisi jatkossa tarttua.