Kello 23.47 isä putosi uima-altaaseen, kertoo Antonia Atarahin esittämä tytär Lilla Teaternin yleisölle.

Minna Tawast

Sitten hän alkaa keriä tapahtumia alkuun. Lapsen muistojen kautta rakentuu kuva pakolaisperheestä, mutta ennen kaikkea perheen päästä ja elättäjästä, Babasta.

När Baba faller i poolen är kl. 23.47 on espanjalais-ruotsalaisen kirjailija-toimittaja Astrid Menasanch Tobiesonin kirjoittama näytelmä siitä, kun maa katoaa jalkojen alta, kun kaikki itsestäänselvä – työ, ihmisarvo, asema perheessä ja yhteiskunnassa – häviää.

Aivan aluksi olemme katsoneet, kuinka Elihú Galvánin esittämä Baba vajoaa, heiluu ja keinuu kuin meriheinä mustalla näyttämöllä yläpuolellaan uima-altaan reunakaakelit.

Baba ei koko esityksen aikana puhu mitään. Hänen kerrontahetkellä teini-ikäinen tyttärensä puhuu senkin edestä.

Isän elämä, pako jostain arabiankielisestä kotimaasta perheen kanssa Suomeen – tai oikeastaan mihin tahansa pohjoismaahan – on kulttuurishokki. Työt, joita on tarjolla, ovat raskaita ja vievät terveyden.

Lapset kasvavat uuden yhteiskunnan normeihin ja vaativat outoja, raha ei tahdo riittää, oma yhteisö liittyy työhön, jonka Baba yhtäkkiä menettää.

61-vuotias perheenisä päätyy kanipuvun sisään westendiläisiin allasbileisiin, joihin kustannetaan maskotti huvittamaan umpihumalaista isäntäväkeä vieraineen. Heille Baba on hassu ohjelmanumero ja instakontenttia, Baballe kyse on käsittämättömästä “työstä” ja perheen pelastamisesta.

Outo epämukavuus hiipii sisuksiin, kun katsoo kanimaskottia tanssimassa Zara Larssonin Lush Lifen tahtiin liikkeitään konemaisesti toistaen. On häpeän aika.

SUOMESSA työskentelevä islantilaisohjaaja Hallveig Eiríksdóttir on rakentanut pelkistetyn näyttämökielen, joka toimii vain muutaman välttämättömän esineen ja kahden eri tavoin ilmaisevan näyttelijän varassa.

Puhumattoman ja puhuvan näyttelijän “monologi” synnyttää vahvan jänniteen: tytär kuvaa ja tulkitsee, isä näyttää, mutta he eivät kommunikoi keskenään, mutta tuntuvat eksistoivan yhdessä erilaisten maailmojen limittyessä.

Tytär pursuaa elämää, isä vetäytyy omaan maailmaansa. Molemmat rakastavat, mutta aivan eri tavoin.

Meksikolaistaustaisen teatteri- ja kuvataiteilija Galvánin fyysinen ilmaisu, liike ja olemus, on koskettavaa ja hienovaraista.

Ei tarvitse kuin vilkaista hänen hieman kumaraista kävelyään, hämmästynyttä olemustaan tai hellää kuusen taimien istuttamista, kun Baban suru ja ikävä, arvokkuus ja muistot levittyvät ympärille kuin tuttu tuoksu.

Muutama vuosi sitten Teatterikorkeakoulusta valmistuneen Atarahin ilmaisu taas ei tahdo mahtua lavalle: hän on uskottava ja ilmeikäs nuori, jonka roolihahmon fyysinen energia korvaa elämän hienovireisemmät sävyt.

Näyttämöä hallitseva uima-allas muodostaa välitilan, jossa isä ja tytär elävät: näyttämön lattia on altaan pohja, katossa roikkuu altaan yläreuna kaakeleineen. Vesi on kevyttä ja painavaa, kuten kaksikon elämäkin. Tähän puristuu välttämättömyys ja toivo, huumori ja suru.

NÄR BABA FALLER I POOLEN on tarkka, liikuttava ja kompakti esitys siitä, kuinka vaikea on kiivetä hyvinvointivaltion muurien sisään, vaikka olisi jo siellä.

Liiankin tavallinen tarina muistuttaa, kuinka kulttuurien välinen juopa kasvaa perheen sisälle ja kasvattaa kuulumattomuuden ja arvottomuuden tunteen kaikkiin.

Sen yhteiskunnallisia seurauksia tämä esitys ei enää käsittele, mutta auttaa kyllä ajattelemaan niitä.