Vähemmistökansan kohtalo valtaväestön puristuksessa on väkevä teema, jota ei kotimaisessa elokuvassa ole ainakaan liikaa käsitelty.

Rane Aunimo

Demokraatti

Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin kansantieteellisistä nenetsiteoksista tunnetuin on parhaan elokuvan Jussilla palkittu Seitsemän laulua tundralta vuodelta 2000. Sen tapahtumaympäristönä on jäinen ja hyinen Siperia.

Maailman ensimmäisenä koltansaamenkielisenä elokuvana teatterilevitykseen tuleva Je’vida (2023) kytkeytyy suoraan suomalaisuuden historiaan ja sen paljolti salattuun häpeään. Sen voinee nähdä myös omanlaisena jatkona ohjaaja Katja Gauriloffin dokumenttielokuvalle Kuun metsän Kaisa (2016), joka kertoo kolttasaamelaisesta sadunkertojasta.

Tunnelmassa on nytkin unenomaisuutta, mutta taustalla ovat todelliset tapahtumat sotien jälkeisessä Suomessa, missä saamelaisia sulautettiin valtakulttuuriin.

Toipuva maa hakee yhtenäisyyttä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Pohjoisen pienelle kansalle se merkitsee arvojen murrosta, perinteisiin elämänmuotoihin kohdistuvaa painetta ja myös oman kielen menettämistä.

Kokemus on kollektiivinen mutta trauma yksilöllinen. Yhteiskunnan tilinteko on vielä suurelta osin tekemättä.

KOLTTASAAMELAISELLE, monipuolisen uran jo tehneelle 50-vuotiaalle Gauriloffille aihe on syvästi henkilökohtainen. Hän lukeutuu itse ensimmäiseen sukupolveen, joka ei perinyt koltansaamea äidinkielekseen.

Meidän ihailemamme vauras ja kehittynyt hyvinvointivaltio on alkuperäiskansalle vieras ja valloitusmielinen. Gauriloffin oma käsikirjoitus avautuu kolmessa ajassa.

1950-luvulla kolttalapsi riuhdotaan maapirtistä asuntolakouluun pänttäämään uutta kieltä ja poisoppimaan vanhaa. Nuorena aikuisena naisesta on kasvanut historiansa tukahduttanut pakkosuomalainen.

Tarinan nykyhetkessä iäkäs muori palaa sukulaistytön kanssa pohjoisella järvenrannalla rapistuvalle kotitilalle, jossa kukaan ei ole asunut vuosikymmeniin. Maahan haudattu alkaa kaivautua kuopastaan.

JE’VIDA kuvaa kauneimmillaan ikiaikaisten tapojen ja arjen askarien ykseyttä maasta ja luonnosta eläviin yksilöihin. Kamera sukeltaa pinnan alle kuin Veteen piirretyssä viivassa (1998) havainnoimaan asioiden mittasuhteita.

Runollinen mustavalkokuvaus ei kaihda symboliikkaa eikä riipaisevia otoksia. Koulu on julma laitos ja väkivaltainen.

Kun vakava keittiöapulainen päättää hankkia itselleen insinöörin ja mukavan elämän etelästä, mökin vanha mummo kansanasuineen saa siirtyä syrjään. Työpaikan ystävälle riittää röyhkeä mulkaisu, kun pariskunta karistaa pohjoisen tomut jaloistaan ja kaasuttaa kaupunkiin.

Gauriloff uskaltaa näyttää kehityksen kahdet kasvot ja kulttuurisulatuksen hinnan. Modernin maailman sivistys ja taloudellinen turva eivät suojaa itseinholta ja minuuden murtumiselta.

Päähenkilö on ehkä uhri muttei pyhimys.

Välillä elokuva sanoo asiansa kenties rahtusen osoittelevasti, mutta pidän sitä vuosikymmeniä hautuneesta tuohtumuksesta kumpuavana kauneusvirheenä muutoin eheässä ja syvälle sisään lävistävässä merkkiteoksessa, jonka oli jo aikakin ilmestyä.