Neljä vuotta sitten Suomen Kansallisteatteri juhli 150 vuottaan Esa Leskisen ohjaamalla Ensimmäinen tasavalta -esityksellä. Dokumentaarinen esitys kaivautui Suomen itsenäistymisen jälkeiseen aikaan ja valtakunnan ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin motiiveihin ja merkitykseen demokratian vahvistajana.

Esitys muistutti, kuinka hauraita kansakunnan yhtenäisyys ja valtiomuoto ensi vuosikymmeninään olivat. Ja kuten tiedetään, tarvittiin toisen maailmansodan kaltainen kriisi arpeuttamaan sisällisodan syviä haavoja.

Ensimmäinen tasavalta ei ilmaisultaan ollut perinteistä teatteria. Katsojat seurasivat lavalla tapahtumisen lisäksi suuria valkokankaita, joihin heijastettiin tekstiä, suoraa lähetystä lavalta ja välillä tilanteita ja monologeja, jotka tapahtuivat “toisaalla”.

MIKÄÄN EI ole oleellisesti toisin Leskisen juuri ensi-iltansa saaneessa Toisessa tasavallassa.

Sen kerrotaan perustuvan kokonaan autenttisiin lähteisiin. Varsinaista kirjoittajaa tai dramaturgia ei teatterin tiedoissa mainita, mutta taustoittavana tutkijana on toiminut Riku Luostari. Mitä tekstejä näyttämöllä puhutaan tai luetaan, lienee kuitenkin ohjaajan valinta. Sisä- ja ulkopolitiikka kulkevat esityksessä vaivattomasti rinnakkain.

Hienoisesta vastaanottajan uupumuksesta huolimatta on pakko kunnioittaa esitystä, joka vastoin kaikkea kohtuutta päättää nojata tietoon, siihen, että teeman ja viestin painavuus ei selvene keskittymällä yksilöiden maailmoihin tai hahmottamalla heidän psykologiaansa.

Tapahtuma- ja tietotulvan keskellä katsojan on helppo eläytyä siihen, että sekä J. K. Paasikivi että Urho Kekkonen ovat valmiita myöntämään idänsuhteita hoitavan presidentin viran olevan “helvetillinen työ”.

Ja presidenttinäytelmiähän nämä Tasavallat ovat – vallan ja vastuuntunnon yhteenkietoutumisen kuvia. Toinen osa kulkee jatkosodan päättymisestä (1944) Kekkosen kuoleman (1986) jälkeisiin vuosiin. Se ei jätä epäselväksi, että perustuslakiin 1919 kirjatut presidentin valtaoikeudet olivat laajat ja Kekkosen aikana vieläkin laajemmat. Samalla se on hatunnosto Kekkosen työlle.

Toinen tasavalta tuo esiin historioitsijoiden Kekkosen toiminnalle löytämiä motiiveja: aluksi halun vaimentaa vasemmiston ja oikeiston välisen myrskyn laineita sekä suitsia vasemmisto, erityisesti kommunistit, pitää Suomi itsenäisenä ja vaaran vuosien jälkeen kesyttää suomalainen poliittinen elämä vastaamaan Neuvostoliiton vaatimuksia sekä lopulta varmistaa oma asemansa.

Esitys ei ota kantaa pohdintoihin, tilasiko Kekkonen noottikriisin vuonna 1961 varmistaakseen valintansa seuraavissa vaaleissa, mutta esittää Neuvostoliiton vaatimukset sotilaskonsultaatiosta huolestuttavan painavina.

Kekkosen neuvottelutaitojen näytetään puolestaan kehittyvän diplomaattisista juomingeista Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinovin lähes paistiksi löylyttämiseen saunan lauteilla.

Kekkonen (Vesa Vierikko) lyö lisää löylyä saunoessaan Dmitri Ustinovin (Valtteri Simonen)

LESKISEN OHJAUS ei nosta esiin varteenotettavia valtiollisia ajattelijoita tai toimijoita, jotka olisivat voineet korvata Kekkosen idänsuhteiden hoitamisessa.

Eikä sellaisia ehkä ollutkaan, sillä Neuvostoliitto oli selvästi päättänyt, kenen kanssa se naapurivaltionsa asioita halusi hoitaa. Esimerkiksi SDP:n ja Kekkosen jännitteinen suhde rauhoittuu kohtauksessa, jossa puolueen oikean laidan edustaja Väinö Leskinen pyytää presidentiltä anteeksi täysin väärässä olemistaan. Leskinen matkusti 1966 katumusmatkalle Moskovaan, ja SDP asettui Kekkosen taakse 1968 presidentinvaaleissa.

Eduskunnan Kekkonen hajotti kaksi kertaa ja sai sen säätämään poikkeuslain vuonna 1973 jatkaakseen presidenttinä. Viimemainittu nostatti paljonkin närää, mutta sitä ei Toinen tasavalta näytä. Tosin kiperät tilanteet tulkitaan esityksessä pitkälti liioittelun ja huumorin kautta, joten siitä voi toki tehdä johtopäätöksiä.

Jotta ei unohtuisi: Kekkosen aikana liityttiin myös moniin läntisiin liittoihin ja rakennettiin hyvinvointi-Suomi, jonka talouselämä perustui merkittävältä osin idänkauppaan. Säädettiin lapsilisälaki, kansaneläkelaki, työttömyyskassalaki, sairausvakuutus, työaikalaki ja kansanterveyslaki.

Niiden ajaminen henkilöityy esityksessä enimmäkseen vasemmiston naispuolisten kansanedustajien intohimoksi. Heitä tulkitsevat voimallisesti Katariina Kaitue, Sari Puumalainen ja Kristiina Halttu.

Kun esityksessä halutaan täysi huomio eduskunnassa käytäville keskusteluille, sytytetään valot katsomoon, edustajat tulevat puhumaan lavalle ja aitioihin samalla kun heidän kasvonsa näkyvät valkokankaalla. Muodostamme yhdessä kansanvallan keskeisen instituution.

TODELLISEN, IKONISEN henkilön esittäminen on aina haaste.

Kekkosta näyttelevä Janne Reinikainen tulkitsee älykästä ja pyrkimyksissään kivikovaa nuorta pääministeriä sekä myöhemmin presidenttiä hienovaraisen rauhallisesti.

Vanhempaa – ja turhautuneempaa sekä väsyneempää – Kekkosta esittävä Vesa Vierikko taas tuo rooliinsa pehmeyttä, josta siitäkin löytyy todisteita. Vierikko tuo vanhan ja työtään jatkamaan patistetun presidentin lähelle katsojaa. Ei tätä olisi ollut ilman meitä.

Toisen tasavallan yli 70:ää roolia esittää 12 näyttelijää, eli pikaisia vaihtoja riittää. Kaikki pysyvät hyvin kyydissä ja luovat toisistaan erottuvia hahmoja. Taisto Oksasen esittämä Johannes Virolainen hyrisyttää ja vanha Stalin jaksaa jyristä, Jukka Puotilan näyttelemät Paasikivi on vanhan kansan isäntämies ja Mauno Koivisto salaovela, nariseva näpäyttelijä.

Esityksen tekijät eivät ole ottaneet mukaan lainkaan Kekkosen yksityiselämää. Sylvi Kekkosta ei edes mainita nimeltä ennen kuin hän kuolee. Lieneekö tarkoitus antaa kuva poliitikosta näin työnsä määrittämänä ja politiikasta näin irrallaan sen tekijöiden yksityiselämästä? Toki materiaalin runsaus puolustaa rankkoja rajauksia.

Molempien Tasavaltojen piirtämä kuva Suomen historiasta muistuttaa, että mikään ei ole itsestäänselvää ja että idänsuhteiden vapautuneempi aikakausi kesti vain hetken, 1980-luvulta 2000-luvun alkuun. Vaikka lauseen “Suomen idea on selviytyminen” sanoikin Koivisto, osoittaa koko Kekkosen kausi, että hän olisi hyvinkin voinut allekirjoittaa Koiviston teesin.