Totta puhuen tämä elokuva ja sen osuminen arvioitavaksi jännitti etukäteen poikkeuksellisen paljon. Alkuperäinen Hanoi Rocks (1979-1985) on itselleni jotakuinkin elämää suurempi bändi, jos klisettä kerrankin käyttää.

Jukka Sammalisto

Monasti on tullut haaveiltua jonkun todellisen visionäärin kuten Julien Templen ohjaamasta Hanoi Rocks -elokuvasta, oli kyseessä sitten fiktio tai dokumentti.

Ei ihan taida toteutua, mutta onhan Hanoi Rocksin kahdesta suuresta persoonasta sentään tehty elokuvat. Kitaristista ja keskeisestä biisintekijästä Andy McCoysta nähtiin Pekka Lehdon ohjaama The Real McCoy (1999), epäjohdonmukaisesti rönsyilevä ja siten kohteensa oloinen dokumentti.

Sellaisten henkilökuvien tekeminen on harvinaistunut. Nykyisin hyvätkin henkilödokumentit ovat keskenään melko samanoloisia, puhtaan asiallisia.

TÄHÄN saumaan iskevät Pete Eklund ja ohjaajakumppaninsa Jussi Lehtomäki ja Patrik Sigmundt tuotoksellaan Michael Monroe -dokumenttielokuva.

Kun dokumentti on Nelonen Median teattereissakin levittämä, niin se herättää jo hiukan housuissa tutinaa. Haukkaako The Voice of Finland -vaihe ja niin sanottu mummojen Monroe kakusta liian ellottavan palan?

Pelko osoittautuu turhaksi. Kyseessä on suhteellisen kattava kuvaus riikinkukkomaista ainutlaatuisuuttaan anteeksipyytelemättömän rocklaulajan elämänvaiheista.

Se esittelee oikeastaan aika erilaisen Monroen, joka ei ole sen paremmin imagostaan huolehtiva rockpersoona kuin kiltisti poseeraava mediajulkkiskaan.

Elämänsä käännekohtiin palaava Monroe on jopa aika seesteinen ja mietiskelevä hahmo, Matti Fagerholm, joka enemmänkin on ja oleilee kuin villitsee tai miellyttää.

Olisinpa vain halunnut olla mukana siinä ideariihessä, jossa on mietitty elokuvalle osuvaa nimeä. Tylsin mahdollinen valinta lienee varman päälle vetämistä ja katsojien kotiin ohjaamista. Tekeillä kun on ollut toinenkin Monroe- dokumentti, joka on kuitenkin ajautunut vaikeuksiin.

Nimenä olisi voinut toimia vaikka Not Fakin’ It: Michael Monroe. Monroen toinen soololevy Not Fakin’ It (1989) kun herättää dokumentissa sen ytimekkäimmän muiston. Levy- yhtiö teki sitä kornin markkinointivideon, johon Monroe palaa vähän kuin luurankoon kaapissa.

Käyntikorttiaan vasta soolourallaan hionut Monroe osoitti pokkaa, kielsi mainoksen esittämisen ja pyysi tekemään uuden, mikä tarkoittikin koko markkinoinnin päättymistä.

HAASTATELTAVIA riittää matkan varrelta aika moneen lähtöön. Tietysti vanhat Hanoi-kollegat, äiti, veli, tuottajat Bob Ezrin ja Little Steven ja Seppo Vesterisen (1948-2020) oheinen kakkosmanageri Richard Bishop jäävät erityisesti mieleen.

Hiukan outoa on, että Monroen isä, radiokuuluttaja Pentti Fagerholm (1935-2015) jää dokumentissa varjoon.

Sytyttävintä on tietysti Hanoi Rocks -vaihe, jonka nuoruudenhumuista tarinaa on juhlavaa katsella suurelta kankaalta. Mutta yhtä puhutteleva on pitkä loppu, kun alkuperäinen unelma on salamana särkynyt.

Ja se särkyy aina uudelleen ja uudelleen, milloin mihinkin vastoinkäymiseen. Reissussa rähjääntymisen psyykkistä luonnetta dokkari ei peittele eikä suurentele.

Kun Hanoi Rocks vietti alkuaikaansa kodittomina Tukholman kadulla, on varsin osuvaa, että vuoden takainen alkuperäisjäsenten jälleennäkeminen tapahtuu myös kadulla.

Vaikka kerronnan lähestymistapa ei dokkarissa sinänsä yllätä, on siinä samalla jännittävää liikkeen tuntua. Helsinki, Tukholma, Lontoo, Los Angeles, New York, Japani ja Kiikola risteilevät paikkoina ja muistoina rauhattomasti toistensa kanssa.

1990-luvun puolivälissä ikoninen mereltä kuvattu Manhattan vaihtuu yhtä arkkityyppiseen kuvaan traktorista maatilan pihalla. Monroen elämänmuutos ei paljon suurempi voisi olla.

Ehkä hän myös siinä kohtaa tietyllä tapaa syntyy uudelleen. Kekkosen ajan harmaasta Helsingistä maailman metropoleihin lähtenyt rocktähti tohtii vihdoin palata rauhoittumaan, tekemään lumiukkoja EU-Suomen takamaille.