Viime viikolla Pakko sanoa! -festivaalilla nähty Kristian Smedsin ja työryhmän Lapin Faarao sisälsi meediona toimineen Smedsin kautta saatuja viestejä hengiltä, ja Reidar Särestöniemeä esittänyt Hannu-Pekka Björkman johdatteli yleisöä sisäiseen pyramidiinsa. Kaiken muun kokonaisuudessa saattoi selkeästi erottaa rituaalista.

Smeds on pitänyt työpajoja myös Viirus-teatterin suomen- ja ruotsinkielisen Hilma af Klint -kantaesityksen tekijöille. Se sai minut tässä suhteessa hiukan hämilleni: Missä äsken olin? Olinko mukana jossain rituaalinomaisessa vai olinko ulkopuolella, seuraamassa esitystä?

Viiruksen uuden taiteellisen johtajan Essi Rossin ohjaus ruotsalaistaiteilija Hilma af Klintin (1862-1944) elämän merkittävästä käännekohdasta ja taiteen uudesta suunnasta on yhtä aikaa kuvaus sekä De Fem -nimisen spiritualistisen piirin istunnoista että elämyksellinen kokemus.

ESIINTYJÄT Maria Ahlroth, Sarah Kivi, Iida Kuningas, Oskar Pöysti ja Kauri Sorvari “pikakelaavat” De Femin kahdeksan vuoden istunnot, joiden aikana yhteyttä henkiin ei saatu.

Kynttilät piirin keskellä sytytetään ja sammutetaan, vettä pirskotellaan. Lopulta Hilma saa henkioppaalta viestin, jonka mukaan häntä opastettaisiin maalaamaan salattua totuutta kuvaavia töitä. Hilma suostuu, ja maalaa henkien johdolla lopun elämäänsä.

Viiruksen teoksen esityksellisin osuus on kohtaus, jossa yhteys henkiin muodostuu. Milla Martikaisen pimeästä piirtyvä lavastus-, tuli-, valo- ja videosuunnittelu on dramaattista ja vaikuttavaa.

Sarah Kiven äänisuunnittelussa henkien ujellukset, ulvonnat ja kirskahdukset tuntuvat läpäisevän katsojan kehon. Katsomon asettelu soikeaan piiriin näyttelijöiden ympärille korostaa tilan yhteisyyttä.

Yleisöä ei kuitenkaan missään vaiheessa suostutella osallistumaan mihinkään; ulkopuolella saa pysyä.

Vahvana näyttäytyy myös Hilman ja De Fem -piiriin kuuluneen taidemaalari Anna Cassellin (1860-1937) suhde, joka Viiruksessa esitetään tanssinomaisena fyysisenä kohtauksena. Liikekieli korostaa suhteen intiimiä ja pakottavaa luonnetta.

SPIRITUALISMI ON 1840-luvulla syntynyt oppi henkisyydestä, jonka keskeinen ajatus on, että kuolemaa ei ole vaan tämän elämän jälkeen sielut jatkavat matkaansa henkimaailmaan.

Viiruksessa esiteltiin myös spiritualistien prinsiipit, jotka muistuttavat kristinuskon kymmentä käskyä. Ei ole vaikea kuvitella, että ne ja ajatus esoteerisesta temppelistä, veljeskunnasta, jonka yhteyttä sukupuoli, rotu, yhteiskuntaluokka tai uskonto ei horjuta, puhuttelevat tässä ajassa.

Hilma af Klintistä tuli mystisten maalaustensa myötä abstraktin taiteen edelläkävijä. Hän sai vaikutteita muun muassa teosofiasta ja antroposofiasta ja pyrki geometrisella ilmaisullaan käsitteellistämään sisäistä ja ulkoista todellisuutta.

Af Klint suojasi testamentissaan taiteensa, koska uskoi vasta myöhempien aikojen ihmisten pystyvän ymmärtämään niitä. Af Klintin teoksia oli ensimmäistä kertaa esillä vasta vuonna 1986 Los Angelesissa.

Suomessa af Klintin töitä on nähty Helsingissä 1988-1989 ja Turussa 1999-2000.