Miespainotteisissa kronikoissa on vaikkapa ilmeinen Miina Sillanpään kokoinen aukko.

Valinnan osuminen juuri yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja toisaalta sen edistämiseksi käytettävien keinojen väkivallattomuutta painottavaan Saliniin ja sisällissotaa edeltävään aikakauteen puoltaa tulkintaa eripuraista maata uhkaavan kahtiajakautumisen vaaroista.

Elokuvantekijöiden ei tarvitse näin erikseen painottaa heidän teoksensa ajankohtaisuutta, vaikka elokuva sijoittuu yli sadan vuoden takaiseen menneisyyteen. Teos sukkuloi 1900-alun historiallisissa mullistuksissa painottaen kuitenkin koko ajan niiden keskelle heitettyä ihmistä.

Sodan aikana työväen punaisen puolen lehden päätoimittajana vastahakoisesti toiminut Salin vältti vaivoin ammutuksi tulemisen, mutta kuoli pitkän kuritushuonetuomion saaneena Sörnäisten vankilassa keväällä 1919.

KOROSTUNEEN paikallisen filmihankkeen taustalla on runsaasti porilaisia tekijöitä sekä alueella monessa vaikuttavan Pertti Rajalan kirja Salinin elämästä (2022).

Vertailukohtana mieleen tulevasta taannoisesta kassamenestyksestä, Lapua 1976:sta (2023) poiketen Satakunnasta ammentava riippumaton kotimainen ei edes pyri suoraan jäljittelemään todellisuutta vaan hylkää rohkeasti realistisen esillepanon odotukset.

Vielä Visa Mäkisen tai Ponterosan (2001) aikoihin indiehalpikset olivat suttuisia töherryksiä ja pöljiä komedioita, joita ei kenenkään ollut tarkoitus ottaa vakavissaan. Nykypäivän marginaalista tähdätään välillä jo korkeammalle.

Lars von Trierin Dogvillen (2003) tavoin Punainen peto (2026) on kuvattu kokonaan sisätiloissa, vain keskeisiä tapahtumaympäristöjä hahmotellen. Nakkilan elokuvastudiolla on sentään lavasteita eikä vain lattialle piirrettyjä ääriviivoja.

Metodi on silti pääpiirteittäin sama: naturalismille selkänsä kääntävä kerronta valaisee petollisen yhteisön toimintaa rihkamasta riisuttuna ja sukeltaa syvyyssuuntaan ihmisen pään sisään tonkimaan tämän epäilyjä, pelkoja ja painajaisia.

Näyt ovat monin paikoin hätkähdyttäviä, alitajunnan onkaloista kumpuavia heristyksiä.

Ohjaajat Antti-Jussi Marjamäki ja Veera W. Vilo verhoavat henkilönsä toistuvasti uhkaavaan pimeään valaisten usein vain pieniä osia heidän kasvoistaan tai vartalostaan.

Teatraaliselta kenties kuulostava tyyliratkaisu toimii hämmästyttävän hienosti taidokkaissa kuvasommitteluissa, joissa ei ole juuri ollenkaan pelättyä seisahtunutta näytelmällisyyttä. Sitä paitsi estetiikka tukee saumattomasti teemaa alati mustavalkoisemmasta, terveyttä ja henkeä koettelevasta maailmasta.

SALINIA esittävä Jan-Henrik Holmlund ei ehkä ulkoisesti vastaa tiukkailmeistä ja suorasanaista kansankiihottajaa.

Näyttelijä luo uudistajasta enemmän omien demoniensa kanssa painivan kaunopuheisen taustavaikuttajan, jonka läheisiin ystäviin lukeutuvat muun muassa tuleva suurmies Väinö Tanner ja kansanedustaja Yrjö Mäkelin.

Salinin vastustajaksi piirtyy kolmipäinen hirviö alkoholismista, porvareista ja liikkeen sisäisistä radikaaleista, jotka vaativat kapinaan nousua ja aseisiin tarttumista. Holmlundin paneutuminen hahmon sisäiseen elämään nostaa herkän tulkinnan jalustalle.

Tekijöiden pisteitä nostaa myös se, etteivät he tee elokuvan keskipisteestä esteet ylittävää sankaria vaan pikemminkin maallisen traagisen hahmon, joka ei voi itsekään heikkouksilleen mitään.

Salin ei ole pelkuri muttei pelastajakaan maltillisen sosialidemokratian ja rauhallisen kansakunnan syöksyessä kohti tuhon tietä.

Silti ja siksi elokuvan hikisessä, tuskaisessa ja murheellisessakin Eetussa on voimaa ja lihaa ohi elämäkertojen normaalien kliseiden, myyttien ja ruusunpunaisten unelmien.