Suomessa nähdään lokakuussa kaksi elokuvaa Norjaa ja koko maailmaa järkyttäneestä Utøyan terrori-iskusta ja sen tekijästä. Minkälainen on onnistunut elokuva joukkomurhasta, pohtii Demokraatin elokuvakriitikko Rane Aunimo.

Rane Aunimo

Demokraatti

Nelisenkymmentä kilometriä Oslosta luoteeseen sijaitsevan Utøyan pinta-ala on vähän yli kymmenen hehtaaria ja se on päästä päähän hädin tuskin viisisataa metriä. Pieni saari puoli kilometriä mantereelta käy ahtaaksi, hengenvaaralliseksi ja pakenemisen tehokkaasti poissulkevaksi, kun sinne ilmestyy hampaisiin asti aseistautunut ja poliisiksi naamioitunut häiriintynyt äärioikeistoradikaali ainoana aikeenaan surmata mahdollisimman monta tielle osuvaa.

Kuudensadan sosialidemokraattisen nuoren kesäleiri keskeytyi kauhistuttaviin tapahtumiin heinäkuussa 2011. Viattomien teini-ikäisten kimppuun viiden jälkeen iltapäivällä hyökännyt terroristi oli aiemmin päivällä räjäyttänyt pommin Norjan pääkaupungin hallintokortteleissa pedaten tarvittavan aikaikkunan kuolemankylvölleen saarella. Pelastustoimet viipyivät ja syntyi ruumiita.

Koko maailmaa järkyttäneissä iskuissa kuoli 77 ja lähes sata loukkaantui vakavasti. Isku on rauhanajan vakavin Pohjoismaissa. Kesti pitkään ennen kuin elokuvantekijät uskalsivat tarttua pientä pohjoista maata syvästi kouraisseisiin tapahtumiin, joiden uhrien omaiset ja tekijä ovat elossa.

U – July 22
Ohjaus: Erik Poppe
Pääosissa: Andrea Berntzen, Aleksander Holmen, Solveig Koløen Birkeland
2018, 93 minuuttia
★★★☆☆

Norjalainen U – July 22 (2018) on ensimmäinen aihetta käsittelevä fiktiivinen elokuva. Sen ensiesitys oli Berliinin elokuvajuhlilla alkuvuonna, ja se saa meillä ensi-iltansa tämän kuun 19. päivä. Suomessa elokuvat ilmestyvät “väärässä järjestyksessä”, sillä dokumentaarisista fiktioistaan tunnetun britin Paul Greengrassin englanninkielinen 22 July (2018) julkaistaan suoratoistopalvelu Netflixissä jo tulevana keskiviikkona.

Piti Greengrassin teosta tarpeellisena tai ei, ainakin se antaa selvästi erottuvan vertailukohdan Norjan arvostetuimpiin ja tunnetuimpiin ohjaajiin lukeutuvan Erik Poppen ohjaamaan ja käsikirjoittamaan tulkintaan.

Isku Utøyalla kesti 72 minuuttia. Poppen elokuva esittää saaren tapahtumat reaaliajassa, eikä paljon muuta. Greengrassin teoksella on mittaa lähes kaksi ja puolituntia.

Poppe näyttää ensimmäisistä laukauksista eskaloituvan kaoottisen paniikin 18-vuotiaan Kajan silmin. Tyttö pakenee hyökkääjää muiden mukana ensin läheiseen metsään, muttei voi päästää mielestään telttaan hetkeä aiemmin jäänyttä nuorempaa sisartaan, jota hän alkaa etsiä epätoivon vimmassa. Greengrassin teos hamuaa enemmän: paitsi iskuun valmistautumisen ja hyökkäyksen myös pitkän jälkiselvittelyn.

Poppe asemoi katsojan nuorten näkökulmaan, jossa tekijästä tai motiivista ei ole tietoa. Kuuluu laukauksia, välillä kauempaa, välillä lähempää. Juostaan silmittömästi ja piiloudutaan. Juostaan uudelleen. Moni kuolee, vielä useampi haavoittuu. Juostaan uudelleen. Metsään, sitten mereen. Minuutit tuntuvat ikuisuudelta.

Elokuva ei silti mässäile väkivallalla. Enemmän se kuvaa pelkoa ja epätietoisuutta. Sensitiivisyys näkyy muun muassa siinä, että julkisuutta edelleen janoava ampuja näkyy elokuvan aikana vain kaksi kertaa. Poppe ei näytä lainkaan hänen kasvojaan. Terroristin nimeäkään ei mainita alku- ja lopputeksteissä, vain hänen aikaansaamansa tuho ja yhteys yleisempään äärioikeistolaiseen kuoleman ideologiaan, joka on muutakin kuin Utøyan yksittäinen ja yksinäinen murhaaja.

Greengrassin itsensä kirjoittama elokuva perustuu Åsne Seierstadin kirjaan. Myös ohjaaja nostaa syyllisen yhteen pääosaan, oikeastaan keskeisimpään. Valinta ja siten elokuvan tarkoitus tuntuu oudolta. Hyökkäys kuvataan hollywoodmaisesti jännityselokuvana: pahis yllättää leiriläiset. Ampujan oikeudenkäynti ja vakavasti haavoittuneen Viljarin selviytyminen kulkevat rinnan elokuvan toisella puoliskolla. Tarinan osapuolia ovat korostuneesti miehet: jopa pääministeri Jens Stoltenberg ja syytettyä puolustava asianajaja. Ampujan nimeä toistellaan ja hän selittää motiivejaan.

Jos ja kun murhaajalle ei haluta suoda lainkaan hänen kaipaamaansa mediahuomiota, fiktioelokuvien kuvaamista ja esittämistä on vaikea perustella tyhjentävästi. Luulen silti, että ainakin Poppen elokuvalle oli norjalainen tilaus. Greengrassin teoksen rooleissa ovat norjalaiset näyttelijät, jotka puhuvat paksua englantia. Vieraannuttava vaikutus kestää pitkään, ja vasta lopussa teos lähestyy odotettua latausta.

Tuntuu, ettei Pohjois-Irlannin verisunnuntaista ja syyskuun 11. päivän terrori-iskuista erinomaisen väkevät elokuvat Bloody Sunday (2002) ja United 93 (2006) tehnyt Greengrass ole parhaimmillaan, mikä voi tuntua yllättävältä tyylilajin todistetusti hallitsevalta ohjaajalta. Nyt viranomaisnäkökulmalla ryyditetty politiikka, murhaajan ontuva psykologisointi ja kuivakka oikeussaliselvittely eivät sulaudu luontevaksi osaksi ohdakkeista toipumista kuvaavaan, sävyään hakevaan tunnedraamaan.

Katsoja joutuu miettimään elokuvia katsoessaan monia vaikeita kysymyksiä. Minkälainen on onnistunut elokuva joukkomurhasta? Pelottava? Saako se olla tylsä, kun ahdistuneet nuoret juttelevat jokapäiväisyyksistä piiloutuessaan maanpäällistä helvettiä? Riittääkö, että tapahtumakuvaus tuntuu aidolta? Saako murhaajalle antaa kasvot?

Erik Poppen tulkinta rikkaan hyvinvointivaltion sisältä kumpuavasta pahuudesta päättyy sysimustaan valkokankaaseen ja hiiskumattomaan hiljaisuuteen. Paul Greengrassin puheliaassa elokuvassa kohtuutta haetaan oikeudesta ja jollain tapaa myös saadaan. Edellinen jättää sisäistyneemmän vaikutelman.