Istunnon alkamisajankohdasta voi syyttää tai kiittää Kyösti Kalliota: 1920-luvulla hän työskenteli johtajana Suomen Pankissa samaan aikaan kun hoiti myös eduskunnan puhemiehen tehtävää.

Koska Kallion aamupäivät kuluivat pankissa, istunnot aloitettiin vasta hänen työpäivänsä jälkeen kello 14.

Muun muassa tämän tarinan kertoi eduskunnan kirjaston johtava tietoasiantuntija Timo Turja toissa viikolla historiallisessa katsauksessaan puhemiesinstituutioon. Seminaari käsitteli P.E. Svinhufvudia puhemiehenä, eli vuosina 1907-1912.

Kaikki tietävät, että eduskuntakeskustelussa kansanedustajat saattavat sanoa kollegansa puhuvan ”muunneltua totuutta”.

Turjan mukaan jo brittiaatelisilla oli aikoinaan sääntönä, että ”vertaista miestä” ei koskaan saa kutsua valehtelijaksi. Tämä normi elää niin eduskunnan kuin muidenkin parlamenttien käytöstavoissa.

Esimerkiksi pitkäaikainen 1950-1960-lukujen puhemies K.A. Fagerholm katsoi, että edustaja saa sanoa toisen olevan ”totuuden kanssa hieman nirso.”

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen…

Karl-August Fagerholm oli sosialidemokraattinen poliitikko. Kuva: Demokraatin arkisto

URHO Kekkonen oli vuosien 1948-1950 puhemies. Tätä aikaa Turja kuvasi ehkä tulehtuneimmaksi jaksoksi maamme poliittisessa historiassa kansalaissodan jälkeen.

– Yhteiskunnan kipu kärjistyi eduskuntataloon tehtyyn pommi-iskuun helmikuussa 1950. Vaikka syyksi osoittautui tekijän mielenhäiriö, julkisuudessa pohdittiin, mikä merkitys oli sillä, että Kekkonen oli puhemiehenä sallinut aikaisempaa huomattavasti kovemman retoriikan täysistunnoissa, Turja pohdiskeli.

Hänen mukaansa yksi säännönmukaisuus on ollut seuraava: mitä heikompi hallitus, sitä riitaisempi eduskunta.

– Eduskunnan täysistunto mittaa perimmältään hallituspolitiikan lämpöä. Maamme poliittisessa historiassa tämä on parhaiten näkynyt vähemmistöhallitusten aikana. Maassamme on ehtinyt toimia 19 vähemmistöhallitusta, joiden aikana retoriikka on aina ollut tavallista aggressiivisempaa.

Turja tiivisti politiikan peruskalliomme olleen vakaa konsensuaalinen eli yhteisymmärrykseen pyrkivä demokratia.

Hänen mukaansa Suomen eduskunnan parlamentaarinen kulttuuri muistuttaa enemmän Alankomaita, Belgiaa ja Itävaltaa kuin muita Pohjoismaita. Ensin mainitut maat ovat olleet kahtia jakautuneita valtioita, joissa suuri kysymys on ollut, kuinka toimia, ettei kansakunta hajoa.

– Moni eduskuntatalon taideteos antaa tähän vastauksen. Yhdessä hoitamalla, hoivaamalla, huoltamalla. Eräs voimakkaimmista suomalaisen kansanvallan symboleista on se, että eduskuntatalossa – toisin kuin muissa maailman parlamenteissa – ei ole aseita edes koristeina tai taideteoksina. Tämä, jos mikä, kertoo sovinnollisen konsensuksen merkityksestä.

TURJA on tutkinut paljon eduskunnan puhekulttuuria. Julkisuudessa hän on toppuutellut arvioita, joiden mukaan eduskunnan puheenparsi olisi rumentunut ja kansanedustajien käytöstavat rispaantuneet. Eivät ole.

Turja muistutti jälleen, miten ennen oli tyypillistä, että edustajat saattoivat sanoa erittäin loukkaavasti toistensa persoonallisuuden piirteistä ja jopa ulkonäöstä.

Kekkonen kuuli kaljustaan ja esimerkiksi ulkoministerinä taannoin toiminut Väinö Leskinen (sd.) lihomisestaan.

– Vaikka edustajat saattoivat puhemiehen salliessa sanoa ennen todella ilkeästi toisistaan, eduskuntaa ja lainsäätäjän tehtävää he eivät saaneet loukata. Eduskuntaa ei saanut kutsua lakitehtaaksi tai arvostella yksittäistä lakia rumin sanoin. Nyt tänä päivänä tilanne on toisenlainen. Toisen kansanedustajan persoonaa ei loukata ja sitä suojellaan, mutta lainsäädännöstä saatetaan puhua hyvin reippaasti, Turja tiivisti.

Hänen mielestään muutos johtuu yhteiskunnassa tapahtuneesta yksilöllistymisestä, jonka seurauksena erilaisten ihmisten yksilöllisiä piirteitä arvostetaan aikaisempaa enemmän.

– Samalla oikeudellisen sääntelyn määrä on räjähdysmäisesti kasvanut ja sen seurauksena laki on kadottanut entisen pyhyytensä. Vielä Svinhufvudin aikana oli yleistä puhua perustuslain pyhyydestä tai pyhästä laista.

Demokraatille Turja toteaa, että Suomessa on ollut legalistinen traditio, jolla oli autonomian aikana voimakas merkitys, kun taisteltiin keisaria vastaan ja puolustettiin Suomen asemaa.

– Jo siitä syntyi tietty retorinen tapa puhua perustuslain pyhyydestä. Tämä tapa puhua laista lähes uskonnollisin termein oli hyvin yleistä 1920-30-luvuilla sotaan asti.

Suomessa oikeudellinen positivismi alkoi yleistyä sotien jälkeen. Nähtiin että laki on oikea, jos se on oikeassa prosessissa säädetty ja säännöskokoelmassa julkaistu.

– Käytännössä filosofinen ja teologinen ulottuvuus lainsäädännöstä hävisi ja siitä tuli tekninen prosessi.

PUHEMIESINSTITUUTION tulevaisuuteen liittyy Turjan mukaan myös uhkia, koska parlamentaarinen autonomia on kapenemassa.

Kansanedustajien toimintaa ja puhevapautta säädellään yhä enemmän ulkoisella normistolla, joka syntyy niin rikoslain säädöksistä kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiokäytännöistäkin.

– Tähän kehitykseen sisältyy myös monta mahdollista riskiä alkaen siitä, että vallan kolmijako hämärtyy, politiikka oikeudellistuu ja oikeus politisoituu.

Turja katsookin, että jokaisen kansanedustajien on pidettävä omilla puheillaan ja toimillaan huolta siitä, että eduskunta ei kavenna autonomiaansa ja kadota sisäistä valtaansa.

Paitsi kansanedustajien retoriikka myös heidän pukeutumisensa on säännöllinen puheenaihe. Tällä vaalikaudella eduskunta on jopa päivittänyt kansanedustajien pukeutumisohjeistusta. Edustajan vakaaseen ja arvokkaaseen esiintymiseen kuuluu yhä asiallinen ja siisti pukeutuminen. Silti ylilyöntejä tapahtuu aina silloin tällöin.

Tosin esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustajana taannoin toiminut Pertti ”Veltto” Virtanen sai kohun jälkeen pitää baskerinsa päässään täysistuntosalissa.

Turja kertaa Demokraatille, että Virtanen oli kysellyt eduskunnan pääsihteeriltä Seppo Tiitiseltä neuvoja, millaisilla argumenteilla baskeria ei tarvitsisi ottaa päästä pois.

– Tiitinen oli sanonut, että ainoa, millä siihen saa luvan on korostaa, että se on osa omaa persoonaa, Turja kertoo.

SDP:n entinen puheenjohtaja ja 1970-luvun alussa puhemiehenä toiminut Rafael Paasio puolestaan joutui pohtimaan, voiko ottaa puhemiehen tehtävää vastaan, koska edustustehtävissä pukeutumiseen menee niin paljon rahaa eikä siihen saanut avustusta.

– Onneksi otti, hän oli hyvä puhemies, vaikka herättikin huomiota sillä, että toistuvasti käytti samaa harmaata pukua, Turja sanoi seminaarissa.

TURJAN puhetta kommentoi eduskunnan nykyinen puhemies Matti Vanhanen (kesk.).

Hän totesi, että yhä enemmän edustajat kuten kansalaisetkin ilmentävät pukeutumisellaan myös omaa identiteettiään.

– Olen itse ainakin nostanut kädet pystyyn sen osalta, mikä on oikea, hyväksyttävä ja arvokas pukeutuminen eduskunnassa.

Vanhanen paljasti myös, että hän laskee välillä, kuinka monella mieskansanedustajalla on täysistunnossa kravatti ja kuinka monella ei. Noin puolella saattaa olla, puolella ei, hän kuvasi esimerkissään.

– Naisedustajien pukeutumisesta en sano mitään muuta kuin että erilaisilla huivien väreillä ja muilla on myös identiteettiä kautta aikain ilmaistu.

Vanhasen mukaan pukeutumisen viestimä vakaa ja arvokas käytös ja eduskunnan arvovallan korostaminen eivät voi olla yksin puhemiehen tai varapuhemiesten vastuulla, vaan jokaisen edustajan on kannettava oma vastuunsa.

– 200 edustajaa on kollektiivi, joka käyttäytymisellään luo eri tavoin eduskunnan arvovaltaa ulospäin. Jos nykyaikaan kuuluu se, että pukeutuminen on osa poliittista toimintaa, identiteetin ja aatteen ilmaisemista, sitä on vaikea kenenkään ulkopuolelta lähteä määräämään tai patistamaan, millä tavalla pitää pukeutua.

Vanhanen otti kantaa myös Turjan mainitsemaan keskustelukulttuuriin. Hän sanoi, että keskustelukulttuurin ylläpitäminen on mietityttänyt häntä ehkä kaikkein koko puhemieskauden ajan.

– Jollain tapaa tämän vaalikauden alkumetrit puhekulttuurin osalla nostivat huolestuneisuuttani huomattavasti enemmän kuin sitten nämä vuodet vaalikauden mittaan. Itse asiassa pahoja ylilyöntejä ei ole vaalikauden mittaan tapahtunut. Tietyllä tavalla eduskunnan keskustelutapa on kovaa vastakkainasettelua korostava, erilaista heittelyä, mutta sellaista loukkaavaa puhetapaa ei ole ollut lähellekään niin paljon kuin ensimetrien perusteella pelkäsin, Vanhanen summasi.

Uutta tietoa poikkeuslaista 1973 – puhemies vastusti Kekkosen juhlallista vakuutusta

Vuonna 1973 Urho Kekkonen valittiin jatkamaan tasavallan presidenttinä poikkeuslailla. Tuolloin puhemiehenä toimi V.J. Sukselainen.

Eduskunnan kirjaston johtava tietoasiantuntija Timo Turja kertoi Svinhufvud-seminaarissa Sukselaisen tunteneen huonoa omaatuntoa siitä, että joutui myöntymään Kekkosen valintaan poikkeuslailla vuonna 1973.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen…

Presidentti Urho Kekkonen. Kuva: Demokraatin arkisto.

Turja kertoi tässä yhteydessä tarinan, joka ei hänen mukaansa ole koskaan aiemmin tullut julki.

Hänelle tarinan oli kertonut, kesällä 2019 edesmennyt, tasavallan presidentin kansliapäällikkönä toiminut Kauko Sipponen.

Sipponen oli avannut Turjalle saaneensa poikkeuslakiäänestyksestä puhelinsoiton puhemies Sukselaiselta.

– Sukselainen oli sitä mieltä, että presidentti Kekkonen ei voi tehdä hallitusmuodon mukaista juhlallista vakuutusta, joka alkaa näin: ”Minä Urho Kaleva Kekkonen, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi.”

Sukselaisen mielestä vakuutus oli mahdoton, koska valintaa ei ollut tehnyt Suomen kansa vaan kansanedustajat.

– Puhelinsoitto meni Kekkoselle tiedoksi ja sen seurauksena näiden kahden valtiomiehen – presidentin ja puhemiehen – välit menivät lopullisesti poikki, Turja kertoi.

DEMOKRAATILLE Turja avaa kuulleensa asiasta Sipposelta noin puolitoista vuotta ennen tämän kuolemaa. Sipponen tiesi, että Turjaa kiinnostaa parlamenttitutkimus.

Turja kertoo Sipposen sanoneen hänelle, että Sukselainen oli puhunut juhlallisen vakuutuksen lausumisesta aikoinaan muillekin, mutta Sipposelta itseltään Sukselaisen negatiivinen kanta ei ollut mennyt Kekkosen tietoon.

Turja huomauttaa, etteivät Sukselaisen ja Kekkosen välit olleet muutoinkaan lämpimät.

– Sukselainen ei kuulunut Kekkosen lähipiiriin vaan piti häntä kilpailijanaan ja tietynlaisena uhkana, mutta nimenomaisesti Sipponen sanoi minulle suorana lainauksesta, että välit menivät lopullisesti poikki, kun Sukselainen oli näin uhmannut Kekkosta.

V.J. Sukselaisesta elämäkerran kirjoittanut valtiotieteen tohtori Pekka Perttula kertoo Demokraatille, että hän ei ole ennen kuullut Turjan nyt kertomaa tarinaa.

– Tarina ei ole tuttu, mutta esimerkiksi päiväkirjassaan Sukselainen kritisoi hyvin vahvasti poikkeuslakimenettelyä. Kritiikki ei johtunut ollenkaan Kekkosesta – ainakin minun arvioni se – vaan se oli ihan periaate. Eli on erittäin tärkeätä, että presidentti valitaan kansanvaltaisesti, Perttula toteaa.

Hänen mukaansa Sukselainen oli myös ennakoinut, että Kekkonen saattaisi jossakin tilanteessa koettaa pyrkiä hyödyntämään poikkeuslakimenettelyä tai vastaavaa.

PERTTULAN mukaan Sukselaisen ja Kekkosen huonojen välien taustalla oli myös luonne-ero. Sukselais-elämäkerrassa Perttula kuvaa Kekkosta isosarviseksi pässiksi, joka luottaa omiin sarviinsa ja voimaansa. Sukselainen taasen on pikemminkin paimen, joka katsoo tiettyä laumaa ja kokonaisuutta.

1930-luvulla Kekkonen suhtautui Sukselaiseen suopeasti ja piti tätä lupaavana poliitikkona. Kohti 1960-lukua tultaessa Kekkonen alkoi nähdä Sukselaisen kilpailijana ja mahdollisena haastajana presidenttipaikasta.

Perttula uskoo, että Kekkoselle oli kova kolaus, kun Sukselainen ei ollut vuoden 1968 valitsijamiesvaaleissa hänen valitsijamiesehdokkaanaan.

– Jos haetaan taitekohtia, joka voisi Kekkosta satuttaa, kyllä minä nyt uskon, että tämä oli aika kova kannanotto.

Sukselaisen päiväkirjamerkinnöissä ei ole Perttulan mukaan merkintöjä kannoista Kekkosen juhlalliseen vakuutukseen vuodelta 1973. Mutta kuten todettua poikkeuslakimenettely mainitaan, eikä Sukselainen ollut siitä innostunut.

Kaksikon piti kuitenkin tulla toimeen vielä senkin jälkeen, sillä Sukselainen jatkoi puhemiehenä vuoteen 1975 asti.