Assosiaatio on mitä ilmeisimmin tarkoituksellinen, sillä yksi australialaisen koreografi Lucas Jerviesin ja hänen työparinsa lavastaja Jérôme Kaplanin Spartacus-baletin teemoista on totalitaarisen vallan vastustaminen. Onneksi esityksen edetessä vaikutelma laimenee ja monipuolistuu ja Kaplanin vaalean ja pelkistetyn lavastuksen voima nousee esiin. Se on myös erinomainen tausta hänen suunnittelemilleen hienostuneen monivärisille puvuille, joissa on juuri sopivasti viittausta antiikin Roomaan ilman pyrkimystä epookkiin.

Spartacus oli antiikin aikainen traakialaissotilas, joka joutui orjaksi ja gladiaattoriksi Roomaan. Kuuluisaksi hän tuli orjakapinan johtajana ja armeijansa taisteluista roomalaislegioonia vastaan. Lopulta kapina kukistettiin ja tuhannet siihen osallistuneet ristiinnaulittiin Roomasta Napoliin johtavan Via Appian varrelle. Spartacuksen hahmo jäi kuitenkin elämään ja vähitellen hänestä tuli eri tavoin sorrettujen sankari.

Pääparin upeat tulkinnat

Aiheesta johtuen Spartacuksen esityksessä on runsaasti taisteluja ja väkivaltaa. Jervies on kuitenkin halunnut kuvata Spartacusta kokonaisena ihmisenä ei pelkkänä raakana tappajana. Oikeamielisen kapinajohtajan lisäksi hän on myös syvästi tunteva ystävä ja rakastava puoliso. Hänen tunneskaalansa on laaja, viiltävästä tuskasta ja raivonsekaisesta vihasta herkkään ja syvään rakkauteen.

Toisen illan Spartacus, Tuukka Piitulainen tulkitsee tämän kaiken hienosti alun hienoisen jäykkyyden hellittäessä. Hänen Spartacuksensa syvenee ja niin tulkintansa kuin vahva tanssinsa vapautuu näytös näytökseltä.

Yksi esityksen hienoimpia hetkiä onkin hänen ja Linda Haakanan tulkitseman Flavian herkkä ja kaunis rakkausduetto kolmannen näytöksen alussa. Tunnelmaa ei latista edes muista yhteyksistä puhkituttu Adagio, melkein päinvastoin.

Vahvana tulkitsijana ja teknisesti taitavana tanssijana tunnettu Haakana ei petä tälläkään kertaa. Hänen läsnäolonsa kantaa, vaikka hän istuisi vain huppu päässä rangaistuna orjana näyttämön sivussa.

Hatšaturjanin musiikki on, varsinkin joukkokohtauksissa, melkoisen mahtipontista, jolloin myös koreografiasta uhkaa tulla yhtä mahtipontista ja patsastelevaa. Yhdessä kansainvälisesti tunnetun taistelukoreografin Nigel Poultonin kanssa tehdyt kaksin- ja ryhmätaistelut ovat näyttäviä, mutta välillä hieman varovaisia. Näkee, etteivät balettimme miestanssijat ole erityisemmin tottuneet tämän tyyppiseen liikkumiseen. Ripaus enemmän rentoutta ja hurjuutta liikkeisiin toisi mukaan myös jännityksen ja pelon ilmapiirin.

Vallan edustajana teoksessa on kenraali Crassus, jonka taloon Flavia ostetaan orjaksi. Tarkasti ja viimeistellysti tanssineen Jun Xian Crassus on määrätietoinen, mutta ei hyytävä. Hän on pikemminkin kuin virkamies, joka hoitaa hommansa, ei vallastaan nauttiva ja häikäilemätön tyranni. Tällä tulkinnalla hänestä ei kasva riittävää vastavoimaa Spartacukselle ja muille gladiaattoreille. Rebecca King on viileän ylhäinen hänen vaimonaan Tertullana, ja heidän avioliittonsa vaikuttaa pikemminkin liike- kuin rakkaussuhteelta.

Spartacuksen avaava näyttämökuva on kuin suoraan jostain Neuvostoliiton aikaisesta propagandaesityksestä, eikä varmasti sattumalta, sillä totalitaarinen vallankäyttö on esityksen vahva teema.

Spartacus on jo sisältönsä takia ennen kaikkea miestanssijoiden ja joukkokohtausten teos. Silti koreografisesti mieleen jäävimpiä ja tanssillisesti antoisimpia ovat kahden pääparin duetot. Vaikuttava on myös Spartacuksen ja hänen ystävänsä Hermeksen välinen kaksintaistelu gladiaattorinäytöksessä, jossa Spartacus joutuu pakosta surmaamaan ystävänsä.

Jerviesin Spartacuksessaan tavoittelemat teemat vallasta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta tulevat kyllä esiin, mutta koreografialtaan ja liikekieleltään teos ei ole mitenkään säväyttävä. Esityksenä se on varmaa tasoa ja helposti seurattava muillekin kuin varsinaisille balettifaneille.