Syksyn mittaan on puhuttu luottamuksesta, jota Petteri Orpon (kok.) hallituksen kaavailemien työmarkkinauudistusten on katsottu rapauttavan.

Hallituksesta on pullistettu ilmoille teeskenneltyä ihmetystä ay-väen väitetyn yhteistyöhaluttomuuden edessä. Palkansaajapuolelta on syytetty hallitusta teatterista ja huomautettu asioiden takaperoisuudesta. Tavallisesti ensin neuvotellaan ja sitten kirjoitetaan sopimus. Niin on toimittu nytkin, tosin Säätytalon hallitusneuvotteluissa, joissa palkansaajajärjestöillä ei ollut edustajaa.

Sanelumeininki syö luottamusta. Samoin yritykset naamioida sanelu yhteistyöksi.

Totuus on niin raamatullinen, että siihen on herätty myös kirkossa.

KIRKKOHALLITUS kommentoi toimeentulotuen muuttamista koskevaa hallituksen esitystä ja kertoi olevansa heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä huolissaan. Haagan seurakunta meni muutaman askeleen pidemmälle ja kutsui hallituksen leikkausaikeita jumalattomiksi.

Orpon hallituksen retoriikassa on korostunut vastuu taloudesta ihmisten kustannuksella. Kun tätä ei ole suoraan myönnetty, tuloksena on ollut kummallinen ajatusloikka, jossa heikoimmilta leikkaamista on perusteltu heikoimmista huolehtimisella. Logiikka tuntuu oleva sellainen, että jos kuritamme vähäosaisia nyt, voimme auttaa heitä tulevaisuudessa.

Bluffi ei mene läpi. Ihmiset ovat ihmisiä tänään ja huomenna ja heillä on samat perustarpeet ja -oikeudet.

Juuri köyhiltä leikkaamisessa ei ole myöskään mitään välttämätöntä. Puhe pakosta on osa valheen verhoa, jonka taakse häpeä varakkaita suosivista poliittisista valinnoista piilotetaan.

Yksi kansallisista stereotypioistamme on konsensushakuisuus. Suomalaiset eivät tykkää riidellä ja ovat siksi huonoja olemaan asioista eri mieltä. Demokratiassa erimielisyys on kuitenkin homman nimi. Kansa äänestää ja vahvasti eri puolilla pöytää istuvat eturyhmät nostavat omat edustajansa parlamenttiin olemaan muiden kanssa eri mieltä. Näin asiat lopulta, ihme kyllä, etenevät.

YHTEISET päätökset tehdään joskus neuvottelemalla, mutta hallitus-oppositio-asetelmassa hyvin usein sanelemalla. Oppositio pystyy enemmistöhallitusten maailmassa vain harvoin päätöksiä estämään. Sen osa on olla äänekkäästi eri mieltä.

Wahlroos on oikeassa siinä, että meillä on varaa olla eri mieltä. Kukaan ei mene riidellessä rikki. Kun riidat käydään julkisuudessa puhumalla, ei tarvitse mennä kaduille tai turvautua astaloihin.

Vastakkainasettelun aika kielii kuitenkin vallankäytöstä, jossa konsensustavoitteesta ollaan kokonaan luopumassa. Wahlroosin viestinä tuntuu olevan yhteistyön toimimattomuus. Isot ja “välttämättömät” päätökset on hänen mukaansa jätetty vuosien ajan tekemättä.

Nyt vastapuolen odotetaankin provosoituvan, mutta lopulta sen on toteltava. Luvassa on kaunaa, vastakkainasettelua ja lisää sanelua.

Erimielisyys ilman yritystä liennyttää on luonteeltaan repivää, ei rakentavaa. Se syventää juopaa eturyhmien välillä ja luo vaikutelman poliittisista tavoitteista, joita ajetaan läpi hinnalla millä hyvänsä.

Jos lähdemme yhteiskuntana itseisarvoiseksi korotetun vastakkainasettelun tielle, jäljestä tulee rumaa. Sellaisessa erimielisyydessä ei ole mitään pohjoismaista eikä se liity talouteen vaan yhden porukan valtaan toisten yli.

Huoli julkisesta velasta on tässä projektissa vain keppihevonen.