Kansallisen edun tai valtion edun sekä demokratian ja oikeusvaltion välillä tuntuu vallitsevan suuressa osassa maailmaa vakava jännite. Tämä koskee myös Eurooppaa ja Suomea. Demokratian instituutioiden arvostusta koetetaan horjuttaa radikaalillakin politiikalla ja karkeilla toimintatavoilla. Luultavasti sen vuoksi muun muassa oikeusvaltiokeskustelussa toiselta puolelta pyritään korostamaan tuomioistuinten asemaa ja jopa ”pyhyyttä”. Tässä keskustelussa on osin harhauduttu. Tuolla horjutuksella pyritään lopulta juuri demokratian aineellisen osan heikentämiseen. Tärkeintä ovat nimenomaan nuo demokratian aineelliset osat. Niitä on lainsäädännöllisesti ja poliittisesti vahvistettava. Tuomioistuimet sinänsä eivät ole keskeisintä. Lainsäädännön tasoa siis selkeyttä, ymmärrettävyyttä, tarpeellista yksinkertaisuutta ja ajoitusta ratkaistavien asioiden suhteen on parannettava.

Keskustelussa voi helposti syntyä käsitteellistä sekaannusta, mikä voi johtaa esimerkiksi tuomioistuinjärjestelmän ylikorostamiseen. Kansanvaltaisen demokraattisen järjestelmän kannalta on olennaista kansan poliittisen äänen kuuluminen ja sen vaikutus lainsäädäntötyössä. Tässä työssä puolestaan ihmis- ja perusoikeudet sekä julkisen vallankäytön perustuslailliset edellytykset ovat Suomessa merkittäviä. Näin ollen ehdottomasti demokratian aineellinen puoli on kaikkein keskeisin asia.

Tuomioistuimet sisältyvät demokratiaan, mutta ne eivät ole sen ydin, kuten edellä on huomattu. Tuomioistuimet eivät ole poliittisesti vastuullisia, niiden riippumattomuutta pidetään tärkeänä. Tuomareita ei voida juurikaan erottaa virastaan. Tuomareiden nimitysjärjestelmä on omintakeinen eikä tuomareiden sosiaalinen tausta välttämättä vastaa kansamme koostumuksen sosiaalista rakennetta. Tuomariksi valikoitumiseen vaikuttaa jo alussa se, minkälaisista sosiaalisista ympäristöistä päädytään opiskelemaan oikeustiedettä. Niiden vastuu toiminnastaan, esimerkiksi tehosta ja tulkintojen demokratian mukaisuudesta, on sangen ohkainen. Näyttää myös siltä, että tuomioistuimille on siirtynyt enenevässä määrin tulkintavaltaa avoimien normistojen, sekavan ja kovin monimutkaisen lainsäädännön, sinänsä demokratian kannalta myönteisen, mutta sisällöltään erittäin yleisluontoisen ja tulkinnanvaraisen ihmis- ja perusoikeusnormiston merkityksen kasvun takia. On ollut nähtävissä sekin, että vaikeita tulkintaongelmia jätetään lainsäädäntöprosessissa tietoisesti jälkikäteisen tuomioistuintoiminnan varaan. Tuomioistuimille on myös siirtynyt kehityksen myötä koko yhteiskunnan kannalta isojen, jopa valtavien asioiden ratkaisuvaltaa yksittäistapauksina. Tuomarit ovat juristeja, eivät yhteiskuntatieteilijöitä tai erityisalojen koulutuksen saaneita muuta kuin satunnaisesti. Tuomioistuimissa oleva yhteiskunnan tuntemus ei välttämättä ole vahvalla perustalla. Tuomioistuinten toiminta on aina rajattu prosessuaalisesti ja eri prosessilajien ominisuudet totuuden lähestymisessä ovat kovinkin erilaisia. Itse tuomioistuinjärjestelmä on suhteellisen monimutkainen ja ainakin tavallisen ihmisen kannalta vaikeasti ymmärrettävä.

Tuomareilla ei ole -kuten edellä on todettu- ratkaisuistaan yhteiskunnalle poliittista vastuuta. Tätä ei pidäkään sinänsä olla, mutta tämä pitäisi ottaa huomioon määriteltäessä tuomioistuinten asemaa ja toimivaltuuksia. Tässä kehityksessä on piirteitä, jotka edellyttävät kriittistä, asiallista tarkastelua ja avointa pohdintaa. Katse pitäisikin ehkä kääntää selkeämmin tuomioistuimien vastuuseen toiminnastaan. Esimerkiksi toiminnan hitaus on vakava pulma demokratiassa ja oikeusvaltiossa. On ollut myös vallan erikoista keskustelua, ettei tuomioistuimia tai niiden yksittäisiä ratkaisuja pitäisi arvostella. Olen sitä mieltä, että avoimessa demokratiassa tuomioistuintenkin ratkaisuja ja toimintaa tulisi arvioida kuten minkä tahansa julkista valtaa käyttävän toimijan vastaavia.