Lontoo on täynnä gallerioita, mutta merkittävimmät ja suurimmat niistä ovat epäilemättä Tate-galleria, National Gallery ja juuri Kuninkaallinen akatemia eli Royal Academy. Kun suomalainen taidemaalari saa Royal Academysta tilaa kolme valtavaa hallia 65 teokselle, niin se on kyllä jo varsinainen tapaus ainakin Suomessa.

Schjerfbeckin näyttely jakaa Piccadillyllä sijaitsevan komean rakennuksen sen vuotuisen kesänäyttelyn ja Pariisissa asuvan sveitsiläisen maalarin Felix Vallottonen kanssa. Suomalaisen taitelijan retrospektiivi on Royal Academyn takaosassa sijaitsevalla viime vuonna avatulla puolella, Burlington Housessa, missä järjestetään kolme näyttelyä vuodessa.

Ei ihme, että Ateneumin intendentti Anna-Maria von Bonsdorff säteili tyytyväisyyttä Schjerfbeckin näyttelyn lehdistötilaisuudessa: Tämä on ollut lopullinen tavoitteemme Schjerfbeckin tunnetuksi tekemisessä; saada hänelle oma näyttely Lontoossa johtavassa galleriassa, hän totesi Demokraatille.

Näyttely jatkaa lokakuun 27:een päivään Lontoossa. Sen jälkeen se tulee Suomeen.

Helene Schjerfbeck on täällä esitelty melkoisin ylisanoin “Suomen tunnetuimpana maalarina”, “Suomen omaperäisimpänä modernina taitelijana”, “suurena suomalaisena salaisuutena”, joka vasta nyt paljastetaan briteille. The Guardianissa oli iso ennakkojuttu näyttelyssä jo heinäkuun alussa.

Aivan tuntematon taiteilija-suruus ei Schjerfbeck kuitenkaan Britanniassa ole. Hän vietti nuoruudessaan 1880-luvulla aikaansa jonkin verran Cornwallissa St Ivesin kuulussa taideyhteisössä. Noilta ajoilta hänellä oli yhteisnäyttelyjä sekä Cornwallissa että Lontoossa. Ja monet yksityiset britit ostivat hänen töitään silloin. Nyt täällä yritetään jäljittää noita töitä, ja tuoda niitä esille. Yksi Schjerfbeckin työ on noilta ajoilta päässyt brittimuseoonkin, Hänen teoksensa Chickens among the corn stock omistaa Cornwallissa sijaitseva Penlee House Gallery.

Helene Schjerfbeck löydettiin täällä myös uudelleen Akseli Gallen-Kallelan ja Ellen Thesleffin ohella Pohjoismaisen taiteen näyttelystä Dreams of The Summer Night vuonna 1986 Hayward-galleriassa. Sen seurauksena nuo kaikki kolme suomalaista taitelijaa alkoivat vetää huimia hintoja täkäläisissä taidehuutokaupoissa.

Näiden tapahtumien jälkijunassa vuoden 2000 tienoilla ostettiin ensimmäinen suomalainen maalaus Gallen-Kallelan Keitele National Galleryyn. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi National Gallery järjesti pienen näyttelyyn omiin tiloihinsa Keiteleen tiimoilta.

Totta, että suuret huutokauppahinnat eivät johtaneet näyttelyihin tai museohankintoihin kahden naistaiteilijan kohdalla. Heitä yleisemmin tunnetaan Suomesta nyt maalarina Tove Jansson, jonka merkittäviä maalarin taitoja maineikas Dulwichin kirjaston galleria esitteli lontoolaisille toissa vuonna.

Schjerbeck tunnetaan kuitenkin eräänlaisena naistaitelija-ikonina täkäläisissä yliopistoissa. Kun naistutkimus 80-luvulla Britannian yliopistoissa alkoi kerätä tietoa naistaitelijoista,se törmäsi silloin usein Helene Schjerfbeckin nimeen.

Scherfbeckin retrospektiivi Royal Academyssa esittelee 65 muotokuvaa, maisemaa ja asetelmaa jäljittäen taitelijan kehityksen 1880 ranskalaisten salonkimaalarien naturalistisesta tyylistä radikaaliiin abstraktiin ja moderniin tyyliin 1900-luvun alusta.

Näyttely on organisoitu viiteen osastoon: Pariisin, Bretagnen ja St Ivesin aikakauden työt kertovat Jules Bastien-Lepagen naturalististen maalausten vaikutuksesta ja Schjerfbeckin orastavasta kiinnostuksesta epäsovinnaiseen maisemamaalaukseen ja maalien materiaaleihin.

Toinen osasto Hiljaisuuden hetket näyttää teoksia, jotka taiteilija maalasi palattuaan Suomeen 1896. Varsinkin taitelijan muutettua Hyvinkäälle tyyli koki dramaattisen muutoksen muodon ykinkertaistumisena, joka kavalsi Whistlerin vaikutuksen.

Keskusgalleria omistautuu taitelijan vähitellen yhä abstraktimmaksi käyville omille kuville, karuille säälimättömille teoksille, jotka paljastavat hänen kiinnostuksensa ikääntymisen psykologiseen ja fyysiseen prosessiin.

Modernistisempi osasto omistautuu perheestä, ystävistä ja malleista tehdyille muotokuville vuosien 1909 ja 1944 välillä. Niissä esiintyy usein naamion näköisiä kasvoja, ja naamiaiset ovatkin jatkuva aihe maalauksissa.

Viides osasto nimeltään Still life – asetelmia- sisältää joukon kuolevaisuudesta ja rappiosta muistuttavia maalauksia, teemoja,jotka näkyvät myös taiteilijan omista kuvista.Tuolta kaudelta juontavat myös loistavat asetelmat ja viimeinen työ Kolme päärynää lautasella.

Scherfbeckin toi Royal Academyyn taidehistorioitsija Jeremy Lewison, joka toimi on myös näyttelyn pääkuraattorina. Hän oli ihastunut Schjerfbeckin maalauksiin nähtyään niitä Venetsian Biennalessa 1990-luvulla. Mutta mikä
Suomalaisen taiteilijan töissä kiinnostaa nykybrittiä, kysyin Lewisonilta.

Erityisesti Shcjerfbeckin muotokuvat ja tapa yhdistää niissä fantasiaa ja naturalismia, Lewison arvioi. Hän koki tuolloin Ruotsissa asuvan taiteilijan viimeisissä omissa kuvissa toisen maailmasodan jälkeen holokaustin tuntua. Lewisonia kiinnostaa myös suomalaisen taitelijan tapa nähdä ihminen rauniona.

Näyttely on herättänyt melkolailla huomiota. Lehdistötilaisuuteen oli saatu 60-70 toimittajaa. Jäljitin sieltä muun muassa BBC:b uutis- ja ajankohtaistoimituksen taidekriitikon Stephen Smithin, joka paloi halusta tehdä näyttelystä juttu ja
manaili nykyistä tilan puutetta brexitin takia. Toinen kuuluisuus oli Kanava nelosen uutisten erinomainen ankkuri John Snow.

Snow paljastui mieheksi, joka aikanaan National Galleryn hallintoneuvostossa oli kamppaillut Keiteleen ostamisen puolesta. Hän totesi ylpeänä, että maalaus on yksi National Galleryn suosituimmista töistä, ja nyt hän halusi tehdä jotain Helena Schjerfbeckistä.

Näyttelyn vastaanotto lehdissä ja niiden verkkolehdissä on yleensä ollut hyvä. Kriitikot ovat antaneet näyttelylle neljä tähteä viidestä muun muassa iltalehti Evening Standardissa, päivälehti The Telegraphissa, päivälehti The Timesissa ja viikkolehti Time Outissa.

Vain The Guardianin kriitikko Jonathan Jones toi soraäänen ylistyksen kuoroon. Hän antoi näyttelylle vain kaksi tähteä viidestä. Hän piti kyllä taiteilijan varhaiskauden töistä varsinkin maalauksesta Vaatteita kuivumassa, joka on myös oma suosikkini. Mutta hän haukkui pataluhaksi myöhemmin kauden työt erityisesti taiteilijan omat kuvat ja pari muuta teosta, joita hän piti huonoina.

Tämä nyt on aika lailla tyypillistä lontoolaista menoa. Jos jotakuta kehutaan ja mainostetaan ylisanoin, niin varmasti ainakin yksi kriitikko asettuu aina vastahankaan, ja yrittää panna hänet matalaksi: se on suorastaan brittikriitikkojen DNA:ssa. Jotakuta rupeaa ylistys aina ärsyttämään.

Eikä ole sattuma, että tuo kriitikko tällä kertaa on mies. Varsinkin nuoremmat miehet reagoivat usein hormoneillaan naisikoneihin, joiden näyttelyitä täällä on viime aikoina ollut paljonkin. Toisin kuin esimerkiksi mielilehteni Financial Times, The Guardian ei ole akateemisen viileä lehti, jossa vaadittaisiin pään kylmänä pitämistä. Toimittajina on paljon kuuma-kalleja ja liberaali lehti julkaisee mielellään erilaisia mielipiteitä: samassa lehdessähän oli aiemmin Kate Kellawayn ylistävä ennakkojuttu näyttelystä.

Olen kyllä kuullut suomalaisten vakavasti otettavien miestaiteilijoidenkin yksityisesti sanovan,että Schjerfbeck on tehnyt paljon huonoakin. Mutta se pitänee paikkansa miltei kaikista taiteilijoista. Ja totesihan suomalainen taidehistorioitsija Leena Ahtola-Moorhousekin, että hän itse ei olisi ihan kaikkia teoksia pannut näyttelyyn. Jos tästä nyt voidaan jotain oppia, niin ehkä se, että valikoivampi ote on paikallaan silloin, kun suomalaista taiteilijaa esitellään täällä ensi kertaa suuressa näyttelyssä.

Mutta tuskin nyt edes Jonathan Jonesin mieliksi olisi koko taiteilijan loppuelämän tuotantoa ja omia kuvia voitu jättää pois. Ne kiehtoivat täällä useimpia kriitikkoja, ja toivat täkäläisten mieleen nuo juhlitut pohjoismaiset televisioelokuvat eli skandi noirin.
Eeva Lennon