Nolan nousi amerikkalisen elokuvan uudeksi toivoksi lepakkohepun saagaa jatkaneella Yön ritari -trilogialla, joka oli lajissaan ihan ok. Niiden lomassa tehty Inception oli jo vähän enemmän.

Interstellaria oli kaunis katsoa, mutta sisuksistaan se oli ontonpuoleinen. Sotaleffa Dunkirkissa oli oivalluksen siementä, mutta ideat hukkuivat kerronnalliseen paisutteluun. Hänen edellinen ohjauksensa Tenet oli varsin tyhjänpäiväinen scifimausteinen toimintarevittely.

Nolanin uusin työ Oppenheimer edellyttää jo ytimekkään nimensä puolesta jotain sisällöllisesti painavampaa kuin mitä hän on tähänastisilla elokuvillaan kyennyt tarjoamaan.

Oppenheimer ei ole perinteinen elämäkertaelokuva, vaikka J. Robert Oppenheimerin tiedemiesuran nousukiito Harvardin kemianopiskelijasta Cambridgen ja Göttingenin kautta Berkeleyn yliopiston fysiikan laitoksen johtoon ja samalla koko Yhdysvaltain vaikutusvaltaisimmaksi fysiikoksi tulee läpikelatuksi. Pikavauhtia, tiiviisti kuin yliopistoluennolla lehtiöön vetäistyin ranskalaisin viivoin.

Elokuvan ensimmäinen tunti kuluu tässä pohjustuksessa, muttei mitenkään kronologisen jäykästi. Nolan ripottelee alkukiihdytykseen siivuja kaikista elokuvansa elementeistä, mistä syntyy kaleidoskoppimaista tykitystä. Sitä ryyditetään vielä fysiikan ja kemian ilmiöiden mielikuvituksellisella kuvittamisella, mutta sen kohdalla on sanottava, että vähän överiksi menee. Visuaaliset ylilyönnit tosin eivät ole koskaan olleet Nolanille ongelma.

IKÄÄN KUIN triptyykiksi jakautuvan elokuvan keskiosassa seurataan sen toisen ”päähenkilön” eli atomipommin kehitystyötä, Manhattan-projektia, jonka vetäjäksi Oppenheimer tulee nimitetyksi. Projektin tyyssijan, New Mexicoon nousevan Los Alamosin boomtownin ulkopuolisilta suljetusta arkielämästä olisi voinut olla aineksia isommakskin sivujuonteeksi, mutta Nolan pitää fokuksen The Gadgetissa (ydinlatauksen peitenimi, joka elokuvatekstityksessä suomentuu ”härveliksi”).

Itse koeräjäytys, koodinimi Trinity, on elokuvan kulminaatiopiste, ja sen visualisoimisessa Nolan ansaitsee täydet pisteet paisuttelutaipumuksestaan: tässä ei vähä riitä, vaan nyt otetaan imax-teatteritekniikasta tehot irti.

Tiedemiehet bilettävät Los Alamosissa aikansa nappiin mennyttä koetta, mutta pian alkavat sen seuraukset jo mietityttää: mitä, kun tämä pommi räjähtää keskellä japanilaista suurkaupunkia? Mikä on tuhon laajuus, siviilien kärsimys? Millaiseen kilpavarusteluun se maailman ajaa?

Me kaikki tiedämme tänään hyvin, miten kävi.

Minnekään moraalifilosofian syviin kerroksiin Oppenheimer-elokuva ei kaivaudu joukkotuhoaseen kehittelyn eettisiä ulottuvuuksia pohdiskellessaan, mutta pintaraapaisutkin ovat hyvästä tässä ajassa, jossa moiset kysymykset tuntuvat tulleen pyyhkäistyksi taas syrjään. Painokkaimmillaan elokuva on kuvatessaan päähenkilönsä henkilökohtaista jaakobinpainia. Amerikan Promethekseksi julistettu (myös hänen kiitetyn elämäkertansa nimi) Oppenheimer ei antiikin mytologian sankarin viittaan tohtisi kietoutua.

Tavoitellessaan uutiskuvamaisella sähäkkyydellä ikään kuin dokumentin uskottavuutta Nolanin elokuva tuo mieleen Oliver Stonen JFK:n, mutta ihan vastaavaa tendenssiä amerikkalaisten traumojen lievitykseen ja salaliittojen paljastamiseen sillä ei ole. Joka tapauksessa ohjaaja on selvästi halunnut tehdä oikeutta J. Robert Oppenheimerille monipuolistamalla hänestä piirrettyä kuvaa yksinomaan joukkotuhoaseen keksijänä. Suurempaa numeroa asiasta tekemättä Nolan muistuttaa elokuvallaan, että Manhattan-projektissa oli kiinni yli 4000 ihmistä, ja atomin halkaisemisen problematiikkaa ratkottiin kilvan kahdella mantereella kymmenien huipputiedemiesten voimin. Yhden sinnikkään miehen johtama porukka ehti ensin.

Ei Nolan pyri myöskään nostamaan kohdettaan millekään suurmiesjalustalle. Elokuvasta välittyy alleviivaamattakin, että Oppenheimer on edelleen yksi tieteen ja maailmanpolitiikan ristiriitaisimmista henkilöistä.

NOLANIN ITSENSÄ tekemän käsikirjoituksen kiinnostavinta ainesta on juuri tiede, sen moraalikysymykset ja erityisesti niiden törmäys kuuman ja kylmän sodan politiikkaan, joka 1940-50-luvun vainoharhaisessa amerikkalaisilmapiirissä nappaa hampaisiinsa myös tiedeyhteisön. Sitä prosessia kuvaa elokuvan intensiivinen loppukolmannes.

Huippufyysikoidenkin piirissä vasemmistosympatiat ovat vahvoilla ja Oppenheimerinkin lähipiirissä, siskö ja tämän mies muiden muassa, on jopa julkikommunisteja. Mcarthylainen noitavaino ulottuu siten myös Robertiin, joka saa huomata entisten luotettujensa muuttuvan ilmiantajiksi. Eikä hän tutkintalautakunnan kovassa prässissä selviä tässä mielessä itsekään pulmusenpuhtaana.

Nolanin luottonmies, niin Batmaneissa, Inceptionissa kuin Dunkirkissakin pienemmissä rooleissa nähty Cillian Murphy näyttelee Oppenheimerin osan hermonpäillään. Roolihahmolle ominainen jatkuva epävarmuus ja sen tunteen onnistuneet selättämiset välittyvät Murphyn koko olemuksesta.

Nimihenkilön rinnalle toiseksi keskushahmoksi nousee triptyykin päättävässä osassa atomienergiakomission pomo Lewis Strauss, joka oli 40-luvulla nostamassa Oppenheimerin Manhattan-projektin johtoon. Taitavasti vanhennettu Robert Downey Jr tekee huiman roolin poliittisena kyynikkona, joka haluaa muuttaa tiedemiessankarin sädekehän kiirastuleksi ja osin onnistuukin – mutta samalla palavat myös omat näpit.

Robert Downey Jr tekee vakuuttavan roolin Lewis Straussina.

Tarkasti roolitetun elokuvan muita kiehtovia keskeisiä (tosihistoriallisia) hahmoja on muun muassa Matt Damonin rehevästi esittämä kenraaliluutnantti Leslie Groves, joka on Yhdysvaltain armeijan ykkösmies Manhattan-projektissa. Liki all-male-panel -tyyppisen castingin ainoan merkittävämmän naisroolin, Oppenheimerin puoliso Kittyn, tekee terävästi Emily Blunt.

Nolan on poiminut pieniinkin rooleihin paljon käyttämiään ison profiilin näyttelijöitä kuten Gary Oldmanin muutaman minuutin kohtaukseen presidentti Harry S. Trumaniksi ja Kenneth Branaghin tanskalaisen fyysikkogurun Niels Bohrin rooliin. Erityisen ilahduttavaa oli nähdä skottilainen veteraaninäyttelijä Tom Conti Albert Einsteinin pienessä, mutta mieliinpainuvassa roolissa. Princetonin yliopistoon vetäytynyt Einstein näyttäytyy nyt Contin taidoilla kerrankin enemmän surumielisenä kuin koomisena hahmona.

Tom Conti on Albert Einstein.

OPPENHEIMER ON kaikessa runsaudessaan elokuva, joka on syytä katsoa useampaan kertaan saadakseen siitä parhaat tehot irti. Sekä kerrotusta tositarinasta että kuvavirrasta. Ehkä jo kakkoskerralla osaa poimia muualtakin kuin lopputeksteistä esiin suomalaistaustaisen näyttelijän Olli Haaskiven – kuriositeettinen rooli ehkä, mutta futisfriikeille hän saa lisäarvoa siitä, että on entisen varsin legendaarisen HJK- ja maajoukkuepalloilijan, sittemmin Yhdysvalloissa peli- ja valmentajauraansa jatkaneen Kai Haaskiven poika.

Ensi talven Oscar-ehdokkuuksien markkinoilla Oppenheimer tulee taatusti olemaan yksi rohmuista. Jokohan Nolanille irtoaisi pysti, kun on viidesti (kaksi kertaa ehdolla parhaasta elokuvasta ja kahdesti myös äsikirjoituksesta, kerran parhaasta ohjauksesta) jäänyt lopullisessa jaossa nuolemaan näppejään?