13 vuotta sitten Suomen 13 yliopistoa kohtasi uusi laki, jonka jälkeen ne ovat painineet entistä elimellisempänä osana kilpailuyhteiskuntaa. Se nostaa ilmoille kysymyksen, onko yliopistoissa enää aikaa sivistykselle.

Jukka Sammalisto

Annika Grofin dokumentti Toiset äänet alkaa varsin iskevällä leikkausjaksolla, joka on luotu eduskunnan täysistuntojen tallenteista. Lähtökohtaisesti kuvamateriaali on laadultaan silmiinpistävän heikkoa, ainakin Tennispalatsi 2:n eturivistä katsottuna, mutta jakso on taitavasti ja iskevästi editoitu. Se kiteyttää poliittisen vastakkainasettelun, jossa yliopistojen totuttu riippumaton itseisarvo sivistyksen vaalijana jakaa kansanedustajia ja poikkeuksellisen selvästi myös puolueita eri leireihin.

Siinä elokuvan paras osuus sitten onkin. Loppukin on mielenkiintoista, mutta mitään yhtä vahvaa elokuvaa ei ole tarjolla. Oikeastaan myös keskeisin seikka, mitä teoksella on sanottavaa, tulee selväksi jo alussa.

Grof muistetaan erityisesti dokumentistaan Liikkumavara (2009), jossa hän kulki eduskuntatalon käytävillä kansanedustajien käytännön työtä kuvaten. Kameratyö oli horjuvaa ja huteraa käsivaratekniikkaa.

Samaa metodia hän käyttää paljon Toisissa äänissäkin. Cinema vérité -tyylin dokumentit ovat parhaimmillaan runollisia tai hätkähdyttäviä, mutta sellaiseen ei Grof tälläkään kertaa yllä. Pikemminkin, kun sivuprofiilista kuvattu haastateltava kävellessään liukastuu ja putoaa kuvasta, seuraa vain naurua, joka tuo mieleen monenmoiset te–se-itse-tv-hupailut. Ei naurata, sillä asiakin kuitataan.

Keskeisiä henkilöitä elokuvassa on neljä: oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen, sosiologian apulaisprofessori Lena Näre, irtisanomisensa käräjäoikeuteen vievä ranskan lehtori Gaela Keryell ja äänitaiteilija-tutkija Taina Saarikivi.

Vaalivankkureiden kyydissä

Näkökulmahenkilöistä ylivoimaisesti eniten Grof saa irti Kekkosesta, joka dokumentin seurannassa on juuri ehdolla kevään 2019 eduskuntavaaleissa. Tämä myös tarkoittaa, että elokuva käsittelee vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, politiikkaa ja jopa puoluepolitiikkaa kuin yliopistoja.

Kekkonen pyrkii kansanedustajaksi SDP:n riveissä saadakseen yliopiston äänen kuuluviin. Hyvin selväksi käy myös muiden haastateltavien kautta, ettei niitä, joita asia itsestäänselvimmin koskee, ole kuunneltu.

Juristitaustan omatessaan Kekkonen toivoo kontaktiensa kautta saavansa ääniä myös sivistysporvareilta. Heidän roolinsa jää elokuvassa myyttiseksi, sillä huoli yliopistojen tilasta hahmottuu tässä pitkälti SDP:n kautta. Pelkästään ruusuista kuvaa puolue ei kuitenkaan saa. Kun ääniä ei tule riittävästi, Kekkosen johtopäätökset ovat kriittisiä. Hänen mukaansa SDP ei riittävästi ole tukemassa yliopistodemokratiaa. Läpimenon myötä tätä ei varmaankaan olisi kuultu ääneen.

Hyvin havainnollistuu myös se, että suurin osa varteenotettavista ehdokkaista on lähinnä keräämässä ääniä puolueelle. Ehdokkaalle tärkeiden asioiden ajaminen on sen jälkeen taas hankalampaa.

Arvojen konflikti jää todentamatta

Toiset äänet pitää otteessaan, mutta siinä on pitkälti sama puute kuin hoitajia kuvaavassa Armottomassa menossakin. Vaikka kuinka henkisesti olisikin Grofin ja haastateltavien puolella, ei lopputuloksessa riittävästi kuvata muutoksesta vastuullisten ajattelua ja sieltä kantautuvia, kansainvälistä kilpailukykyä korostavia kantoja. Konkreettinen arvojen konflikti hedelmöittäisi näkökulmaa, synnyttäisi kerrontaan alkujaksoa vastaavaa jännitettä. Nyt kokonaistilanne ei tahdo kaikkine ristiriitoineen valottua.

Toiset äänet loppuu kuin seinään, jättää tavallaan johtopäätökset tekemättä, ikään kuin moikkaamatta katsojalle. Kerronnallinen reaktio vastannee ehkä tylyä tilannekuvaa, mutta elokuvalla voisi olla sen hahmottamisessa painavampikin rooli. Huolta sivistyksen tilasta olisi kannattanut kenties laajentaa hiukan yliopistoa laajemmalle, muihinkin toimijoihin. Jos edes yliopistoissa sivistys ei pysy perusprinsiippinä, voidaanko odottaa minkään muunkaan yhteiskunnallisen instanssin nojaavan vastaavanlaisissa paineissaan siihen?

Puutteistaan huolimatta Toisten äänien merkitys dokumenttina voi hyvinkin kasvaa vuosien kuluessa – riippuen paljolti siitä, miten yliopistot ja ympäröivä yhteiskunta selviävät. Ahdistunut ilmapiiri elokuvasta välittyy uskottavasti.