Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin DocPointin avajaisia vietettiin Kansalaistorilla lauantaina lumimyrskyä odottaen. Avajaiselokuvaksi oli valittu Susanna Helken ohjaama ja yhdessä Markku Heikkisen kanssa käsikirjoittama Armotonta menoa – hoivatyön lauluja.

Jukka Sammalisto

Siinä vanhustenhoidon markkinavetoistunut nykytodellisuus levittäytyy silmille varsin poikkeuksellisella tavalla. Perinteistä dokumenttikuvastoa lomittavat runsaat laulukohtaukset, joissa ääniään kajauttavat vuoroin hoitajat, vuoroin vanhukset. Kasvonlukemat ovat painokkaan totisia ja lauseet koruttoman latautuneita. Yhdistävä arvottomuuden kokemus purkautuu musikaalisena taistelumielialana.

Erityisenä käännekohtana hän näkee vuoden 1995.

Muuten kokonaisuus seuraa lähinnä kahden henkilön arkista puurtamista työssään. Ensimmäinen heistä on Tiina Mollberg, joka toi julki vanhustenhoitoon liittyviä epäkohtia jo vuonna 2011, eli kauan ennen muutaman vuoden takaista hoivakotikohua. Hänellä riittää mojovan absurdeja anekdootteja etenkin johtohenkilöiden ymmärryksen puutteesta mitä tulee hoitotyön käytäntöihin.

Muita hoitajia ei nouse pääosaan. Syy selviää vasta lopputeksteistä. He ovat pelänneet kameran eteen astumista työn menettämisen pelossaan. Kokemuksia on kerrottu kirjeitse, ja ne on siirretty laulujen lyriikoiksi. Myöskään vanhuksista ei nouse kukaan selvästi etualalle – kyse on enemmänkin heidän joukkovoimastaan. Kuten eläkeläiset laulavat metsäiseen mutkaan katoavalla tiellä, selin katsojiin: “Me olemme kestävyysvaje”.

ELOKUVAN kritiikin kohteena on luonnollisesti hoivapalvelujen yksityistäminen. Voiton tavoittelun sekä arvattavat että arvaamattomat seuraukset ahdistavat sekä hoitajia että hoidettavia. Kuin myös laajemminkin paikallisyhteisöä, mistä esimerkiksi nostetaan Kaavin kunta, jossa Attendon hoivakodin ilmaantuminen heikentää muiden päivittäispalvelujen toimivuutta.

Substanssia ja jännitettä elokuvasta jää kaipaamaan, sillä hoitajien ja hoidettavien väsymykseen ja turhautumiseen johtanut yksityistäminen näyttäytyy varsin kasvottomana, miltei hermeettisenä prosessina.

Saraksi nimetystä hoivarobotista herää elokuvassa lähinnä huumoria, mutta senkin takana piilee ahdistus arvojen kovenemisesta. Roboteista lienee apuakin, mutta jossain on mennyt pieleen, jos työtuntien kustannustehokkuuden nimissä yksinäisimmät vanhukset jätetään seurustelemaan teknologian saavutusten kanssa.

Historiallista syvyyttä dokumenttiin tuokin sen toinen keskushenkilö, sosiaalityön emeritusprofessori Marja Vaarama, joka 1980-luvulta lähtien on taistellut hoitotyön paremman arvostuksen puolesta. Tehokkuusajattelulle ryöstäytynyttä nykytilaa hän taustoittaa 1990-luvulle, jolloin toisilleen jo lähtökohtaisesti kaukaisten hoiva- ja kauppiasmoraalien välille alettiin solmia liittoa. Erityisenä käännekohtana hän näkee vuoden 1995. Tätä poliittis-historiallista kehityskulkua dokumentin olisi toivonut heijastavan perusteellisemminkin.

Juuri nyt, kun melkein kaikkea 1990-lukua edeltänyttä on muodikasta tulkita mörkömäisen suomettumisen näkövinkkelistä, olisi Armottomalla menolla kreivin aika tähdentää, että täysiveristä markkinataloutta edeltäneestä ajasta olisi jotain inhimillisesti kauaskantoistakin perittävää. Esimerkiksi yhteisvastuu itseisarvona, jota ei kilpailuteta. Lopun ilmakuva metsästä – joka varmaankin odottaa jo hakkuutaan – toimii kyllä oivana metaforana.

Yleisöä Kansalaistorille oli kerääntynyt silmämääräisesti satakunta. Katsomisolosuhteet edustivat lopulta pikemminkin normaalia talvisäätä kuin myrskyä, joka vain kerran vihmaisi kunnolla. Noin puolet yleisöstä katsoi elokuvan uutterasti loppuun, ja paikalle tuli näytöksen aikana myös uusia katsojia. Talvi ei selvästikään ole este yhteiskunnallisesti valveutuneenkaan elokuvan ulkoilmaesitykselle.