Tuo goethelaisesta draamaperinnöstä tuttu käste on passeli tilannepäivitys varmaan monellekin pitkälle parisuhteelle. Varsinkin sellaisille, jotka ovat käynnistyneet salamarakastumisella, kuumalla kuherruskuukausilla ja jatkuneet jonkun vuoden vielä tuollaisella ”myrsky ja mylväys” -vaiheella, mutta sitten arkistuneet tasaisemmaksi yhteiseloksi.

Lilja Ingolfsdottirin esikoisenaan ohjaaman Rakas-elokuvan pariskunnalla kiihko-vaihe rakkautta koskien haihtuu molemmilta, mutta toisen päässä ”sturm” jää pyörimään mielen rajuilmana.

Elokuvan tarina (ja myös kuvallinen kerronta) on hyvin simppeli ja todenmukaisuutta hakeva. Yhden avioliiton jo taakseen jättänyt, ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt Maria iskee satunnaisiessa kohtaamisessa silmänsä Sigismundin, eikä sitä katsettaan enää irrota. Määrätietoisen jaagaamisen jälkeen hän saa mieheltä vastakaikua ja heti kohta sänkykumppanuutta kiihkeällä intensiteetillä. Sitten ei kun hynttyyt yhteen, uusperhe yhden yhteisen lapsen myötä kasaan ja…

Leikkaus seitsemän vuoden päähän (muuten aika kliseinen vuosimäärä siinä kuluneessa ja perustelemattomassa ”seven years itch” -hengessä): Marian ja Sigismundin suhteen kiihko on korvautunut perhearjen stressaavilla rutiineilla ja työpaineilla. Yhteiset huokaushetket ovat vähissä, puhumattomuus painaa, perheen sisäisestä työnjaosta keskustellaan isoin kirjaimin.

Maria purkaa paineita aggressiolla, Sigismund taas jättää ne kasautumaan etupäässä hiljaa möllöttämällä. Kriisi ajautuu niin pitkälle, että turvaudutaan parisuhdeterapiaan, Maria jopa vihanhallintakurssiin.

Lilja Ingolfsdottirin itsensä käsikirjoittama elokuva on kaikella muulla tapaa kurinalainen, paitsi keskeisimmän henkilönsä Marian kohdalla. Hänen matala ärsyyntymiskynnyksensä jää katsojalle vähän selittymättömäksi, toisaalta eivät hänen toistuvat ”kilarinsakaan” ihan sitä magnituditasoa ole, että niistä olisi todellista vaaraa lähiympäristölle, ja siten vaatisivat vihanhallintatoimia.

Parisuhdeterapia-istunnot ovat sen sijaan elokuvan melkeinpä keventävintä osaa näyttäytyessään sopivasta kulmasta katsottuna lempeän ironisessa valossa.

Mariaa esittävä Helga Guren pistää itsensä likoon ihan vimma-asteikon ääriarvoilla ilman, että se tuntuisi ylinäyttelemiseltä. Rooli hämmentää, kun ei tiedä, ollako Marian puolella vai pitäisikö ymmärtää enemmän Sigismundia (Oddgeir Thune), joka regoi puolisonsa totaalisiin turhautumisii heikosti, mistä kertoo hänen kasvoillaan lähes alinomaa viipyilevä hämmentynyt, torjuntaan pyrkivä hymynkare.

Ehkä on meidän pohjoisten kansojen vähävaloisuudesta poikivan pessimismin ansiota, ettei Rakas-elokuva sulkeudu kuin taikaiskusta tapahtuvaan jälleenyhdistymiseen ja sokeriseen sovintojuhlaan. Äidin ja teini-iän kiihkoissan kipuilevan esikoistyttären välillä sellaista tosin vähän viritellään. Ei loppu sysisynkkäkään ole, päähenkilöidensä mahdollista jatkokasvua ajatellen pikemminkin varsin toiveikas.