Valitsemalla sinisen värin kannattaisit teollista kehitystä, punainen taas edistäisi vapautta ja tasa-arvoa. Keltainen merkitsisi pysyvyyttä.

Näin Bhutanissa. Ainakin jos uskoo elokuvaa The Monk and the Gun, joka ajoittuu vuoteen 2006. Absoluuttiselle monarkialle jätetään hyvästejä, sillä Bhutanin kuningas luopuu vallastaan. Viranomaiset järjestävät kansalaisille varjovaalit harjoituttaakseen demokratiaa.

ELOKUVASSA RAUHAISAAN vuoristokylään saapuu kuin uuden ajan mahdollisuuksia symboloiden myös yhdysvaltalainen turisti, vanhojen aseiden keräilijä, jolla on taskuissaan sitä millä kuvittelee pääsevänsä fiksaatiossaan pitkälle: rahaa.

The Monk and the Gun on Pawo Choyning Dorjin odotettu toinen elokuva. Esikoisohjaus oli Koulu maailman laidalla (2019), yksi viime vuosien kirkaskatseisimpia ja muistettavimpia aasialaisdebyyttejä. Se toi jopa hieman mieleen Akira Kurosawan Dersu Uzalan (1975).

Kun Koulu maailman laidalla oli bhutanilais-kiinalainen yhteistuotanto, The Monk and the Gun on bhutanilais-honkongilais-ranskalais-taiwanilais-yhdysvaltalainen aikaansaannos.

Hyvin erilaisten elämänpiirien kohtaamista hahmottaessaan Koulu maailman laidalla luotti pieniin tehoihin. The Monk and the Gun yrittää samaa, mutta käyttää enemmän huumorin, käytännössä satiirin kieltä.

Näennäisen huvittava yksityiskohta sisältyykin siihen, että Bhutanin kansalaiset ovat viimeisinä maailmassa päässeet katsomaan televisiota ja käyttämään internetiä.

Vaikka jotkut lännessä ovat pitäneet 2000-luvun 007-elokuvia suurestikin herra James Bondin perimmäistä merkitystä mullistaneina, kovin karmivalla tavalla absurdilta ja kaiken pilaavalta tuo ”uudistunut” touhu näyttää aiemmin eristäytyneemmän pikkuvaltion kylätelevisiosta isolla porukalla katsottuna.

”MUNKIN JA ASEEN” katselee sujuvasti, mutta tiettyä toisen elokuvan pinnanalaista stressiä siitä aistii rakenteellisella tasolla. Toisaalta elokuvassa miellyttää jälleen tuolla yli 8000 kilometrin päässä Himalajan vuoristossa vallitseva, ihmeitä odottamaton, enemmän perinteitä kuin progressiota kunnioittava elämänrytmi.

Tämän bruttokansanonnellisuuden keskellä amerikkalainen asekeräilijä jää yksioikoiseksi ja taustoiltaan hämäräksi pälyilijäksi, jonka vähitellen kasvavaa kulttuurista hämmennystä Dorji seuraa pintatasolta. Munkin harkitseva, mutta selvä ja notkumaton maailmankuva valottuu luonteikkaammin.

Puolivaivattomasta elokuvasta puuttuu se tietty nykymaailman viimeisiä teknologis-kulttuurisia kuiluja suorastaan satuttavasti avaava säie, joka teki Koulusta maailman laidalla niin unohtumattoman. Bhutanin yhteiskunnallisen murroskohdan avoimen oloinen tarkastelu on kokonaisuuden kiehtovinta antia. Vaikuttava buddhistinen rituaali on mukana lähinnä saadakseen länsimaisen sotakeräilyn näyttämään naurettavalta, mitä se vähän jo muutenkin on.