Vaikka Andrea Arnoldin uusin elokuva Bird ei estetiikaltaan millään tapaa muistuta Alejandro G. Iñárritun ohjaamaa kymmenen vuoden takaista Oscar-hittiä Birdman, on sen nimihenkilössä samansukuista eksentristä outoutta kuin tuossa Michael Keatonin esittämässä, supersankariroolinsa vangiksi jääneessä näyttelijä Rigganissa. Ja saavathan nuo molemmat elokuvien loppukiihdytyksissä myös siivet selkäänsä.

Birdiksi kutsutun hiljaisen vaeltajahahmon tuomasta softaavasta fantasiaulottuvuudesta huolimatta Arnoldin elokuva on perimmiltään lähes naturalistista lähiöarjen kuvausta. Siinä todellisuudessa vähän kaikki on vinossa tai lähes rappiolla – perhedynamiikat, elämäntavat, asuinolosuhteet…

Bailey asuu pari vuotta vanhemman isoveljensä Hunterin ja heidän isänsä kanssa talonrähjässä suurkaupungin liepeillä, ja niin asunnossa kuin koko miljöössä tuntuu vallitsevan lähiöviidakon laki: syö mitä saat ja vain nopeat elävät. Baileyn äiti ja pikkusisarensa asuvat toisaalla samankaltaisessa luukussa, jossa nyt komentoa pitää arvaamaton ja väkivaltainen äidin uusi miesystävä Skate.

Teinivanhemmuus tuntuu olevan tässä maailmassa periytyvä ominaisuus, sillä Hunterin rutkasti alaikäinen tyttöystävä odottaa lasta eli Baileystä on tulossa täti varhaisteininä ja hänen isästään Bugista (Barry Keoghan) ”granddaddy” alle kolmekymppisenä.

Baileyn arki on levotonta. Häntä ympäröi alituinen huuto ja melske, ja elämänrytmi on kaikin puolin epäsäännöllinen. Hullunmyllyä tasapainottaa pako luontoon – siinä mitassa kun se umpiurbaanissa miljössä on mahdollista. Bailey tarkkailee lokkien elämää, vaeltelee ja mielikuvittelee kaupungin joutomaiden rehevöityneillä ”niityillä”. Siellä hän myös kohtaa Birdin (Franz Rogowski), nuoren miehen, joka kommunoikoi luonnon kanssa vielä monta pykälää syvemmin. Birdin läsnäolo suo Baileylle uuden väylän ulos ahtaaksi ja ahdistavaksi käyvästä todellisuudesta.

Andrea Arnold luo kuvissaan hienon kontrastin limittämällä karun asuinympäristön lohduttomia näkymiä sekä betonia ja teräsrakenteita uhmaavaa luontokuvastoa. Ketunpoika lopun hääbileissä on jo vähän alleviivattu symbolinen signaali, mutta paremmin toimii kasvillisuudeltaan runsaan joutomaan koko elokuvalle suoma diversiteetti.

Kun muistaa, että Arnoldin edellinen elokuva oli meilläkin teatterilevitykseen päässyt dokumentti kahden lehmän arjesta (Cow, 2021), hänen yli 20 vuoden takainen, Oscarin voittanut fiktiolyhärinsä oli nimeltään Wasp (Ampiainen, 2003), ja sitä edelsi toinen lyhytelokuva Dog, jää pohtimaan, että joku omanlaisensa eläinsuhde hänen elokuva-ajattelussaan on läsnä. Parhaiten Arnold on tähän asti taidettu kuitenkin tuntea paljon katsotun ja kiitetyn HBO-draamasarjan Big Little Lies ohjaajana.

BIRD-ELOKUVAN alkupuolituntisella tapahtumien hektinen rytmi ja sitä myötäilevä käsivarakuvaus jätti minulle vähän levottoman olon. Kun siihen yhdistyi vielä se, että tarinan lähtövaiheissa keskeisistä henkilöistä hyvin harvan saattoi kokea sympaattiseksi tai myötäelettäväksi, syntyi torjuntareaktio: kestänkö näitä tyyppejä kaksi tuntia?

Nykiya Adams tekee herkkävaistoisen roolityön 12-vuotiaana Baileyna.

Jollain selittämättömällä elokuvakerronnallisella magiikalla Andrea Arnold onnistuu taivuttelemaan minut tarinansa puolelle. Esimerkiksi alussa raivostuttanut, kaikkeen muuhun paitsi omaan biletykseensä hälläväliä-asenteella suhtautuva Bug-iskä alkaa elokuvan loppupuoliskolla tuntua jo hellyttävältä. Myös Baileyn elämänpiirin eri syistä hörhöilevät naishahmot alkavat muuttua ajan mittaan täyspäisemmiksi, osa jopa rakastettavaksi.

Vahvimmin sydän ja mieli taipuvat Baileyn itsensä ja hänen pikkusiskojensa puolelle. Heille toivoo alusta loppuun vain kaikkea hyvää, ja ainakin osin toive myös toteutuu.

Lintumies itse on sen verran todellisuudesta irrallaan, että häneen hahmoonsa on vaikeampi luoda suhdetta. Tarinan loppupuolella, kun Baileyn äidin häijy poikaystävä käy yhä uhkaavammaksi, Birdistä sukeutuu uhanalaisia suojeleva petolintu. Kun tarinan pahista riepotellaan kuin talipalloa, sympatiat ovat nokkijan puolella.