Elokuva
3.11.2023 13:00 ・ Päivitetty: 3.11.2023 13:00
Elokuva-arvio: ”Dog” takaperin – oletko valmis?
Koirien kasvattama mies saa jumalallisia piirteitä Luc Bessonin uutuudessa, jonka muut hahmot jäävät heppoisiksi.
40 vuotta sitten François Truffaut (1932-1984) ohjasi viimeisen elokuvansa Pitkän viikonlopun ja Luc Besson (s. 1959) esikoispitkänsä Viimeisen taistelun.
Bessonin uutuus DogMan löytää Truffaut’n tuotannosta selvän vertailukohdan, Kesyttömän (1970). Siinä susien parissa kasvanutta lasta totuteltiin sivilisaation pariin.
Kun Kesytön soveltui ainakin vielä 90-luvulla kätevästi lukion psykologianopetukseen, DogMan sopisi paremmin keittiöpsykologian kurssille.
LÄHTÖKOHDILTAAN tarinassa on varsin ravisuttavia aineksia. Poliisit pysäyttävät rekan, jonka ratissa on vereslihainen, Marilyn Monroeksi pukeutunut mies ja tavaratilassa lauma koiria. Voisiko elokuva paljon ekstrovertimmin alkaakaan?
Selitykset alkavat. Kertoessaan vankisairaalassa tarinaansa psykologille (Jojo T. Gibbs) koiramies (Caleb Landry Jones) palaa lapsuuteensa, johon palataan tietysti takaumin.
Itseään ja elämää vihaavan, koiriatappeluita järjestävän isän, ilkeän veljen ja heikon äidin kanssa kasvaneen Douglasin elämän suuri kãänne on tapahtunut jo varhain. Todistamme, kun hän myöntää kotinsa ruokapöydässã rakastavansa enemmän koiria kuin perhettään, minkä yhteydessä isä löytääkin Douglasille uuden asuinsijan takapihan koirahäkistä.
Besson kertoo, miten Douglas pääsi häkistä lopulta pois, mitä hänelle silloin oli jo tapahtunut ja millaisia haasteita aikuisuus on hänelle tuonut tullessaan. Psykologin käynteihin perustuva rakenne muistuttaa jonkin verran Jonathan Demmen Uhrilampaita (1991), mutta vastahahmo jää hyvin pieneksi ja ohueksi.
DogMan
Ohjaus: Luc Besson
Pääosissa: Caleb Landry Jones, Christopher Denham, Michael Garza
2022, 115 min. Ensi-ilta 3.11.
★★☆☆☆
NEW JERSEYSSÄ tapahtuva tarina on hyvin amerikkalainen, vain näennäisesti kiinni todellisudessa, jossa yksinäisenkin yksilön on pärjättävä itse, joskus keinolla millä hyvänsä. Douglasilla on sentään koirat, jotka tosissaan kuuntelevat häntä – auttavat kokkaamisessa, hyökkäävät uhkaavien tyyppien kimppuun, toimivat viestinviejinä ja tekevät jalokivivarkauksia. Lukevatkohan ne vielä sarjakuviakin hänelle?
Douglasin kuvaus on syvän ulkopuolisuuden romantisointia, jossa merkittävätkin sivuhenkilöt, kuten lapsuudenperhe ja Shakespearen opettaja, luonnollinen ihastuksen kohde tietystikin, jäävät heppoisiksi karikatyyreiksi. Näin DogManin arveluttavat tavat käyttää koiriaan saadaan nostettua suopeampaan valoon.
Elokuva alkaa ranskalaiselta runoilijalta ja poliitikolta Alphonse de Lamartinelta (1790-1869) poimitulla sitaatilla, jonka mukaan jumala lähettää ihmiselle koiran, kun tämä on keskellä vaikeuksia. Läpi elokuvan DogMan korostaa uskoaan jumalaan, mutta on itse vähän samassa roolissa kyetessään kommunikoimaan koirien kanssa ja käyttäessään valtaansa niiden kauttaan. Niin, mikä onkaan dog takaperin… Kokonaisuuden voi lopulta tulkita yhdeksi elämänmittaiseksi välienselvittelyksi jonkin korkeamman kanssa.
DOGMANISSA ON siis vähän sitä sun tätä, mutta aidosti myös todelliset hetkensä. Haasteidensa keskellä vielä drag-artistiksikin heittäytyneen Douglasin Édith Piaf -numero lyö huulisynkronoituna mustaa taustaa vasten jalat alta.
Siinä on sellaista pelkistettyä visuaalista silmää, johon Besson on yltänyt vain harvoin. Uransa alkuvaiheissaan Besson oli avoimesti kaupallisin kolmesta 1980-luvun cinéma du look -koulukunnan merkkiohjaajasta ja etenikin 90-luvulla Hollywoodiin. Nyt Diivan (1981) ja Betty Bluen (1986) ohjaaja Jean-Jacques Beineix on kuollut, mutta Besson ja viimeksi Annetten (2021) ohjannut Leos Carax yhä jatkavat.
DogMan ei ole aivan heikointa Bessonia, mutta jälleen kerran siinä olisi ainekset parempaan, jos hän ylipäätään olisi kiinnostunut tasapainoisesta kokonaisuudesta. Tällainen moite ei ehkä tulisi edes mieleen, jos DogMan heittelehtisi vähän vielä hullummin hyvän ja huonon maun rajoilla.
Uudessa Twin Peaksissakin näytellyt Caleb Landry Jones tekee nimiosassa vahvaa, kouraisevaa työtä. Pienessä sivuroolissa nähdään Marisa Berenson, joka debytoi jo Luchino Viscontin mestariteoksssa Kuolema Venetsiassa (1971).
Koiria on paljon, juuri niin paljon, ettei yksikään niistä jää persoonana mieleen.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.