Kun Kiljusen Mökö ja Luru rohkenivat vuoden 1981 Helsingin-reissullaan kivuta vaarallisen korkealle erään ydinkeskustan tummanpuhuvan patsaan päälle aamuöisellä seikkailullaan, se oli puhdasta elokuvallisen attraktion taidetta, joka lumosi kolme-nelivuotiaita silmiäni. Sinänsä pieni kohtaus kuuluu edelleen omissa listauksissani suomalaisen elokuvahistorian ikimuistettavimpiin hetkiin.

Matti ”Rekku” Kuortin (1948-2010) esikoisenaan ohjaama Kiljusen herrasväki (1981) saattoi olla toinen tai kolmas elokuva, jonka näin valkokankaalta.

Tamperelaislapselle elokuva tarjosi tavallaan myös ensimmäisen ja varsin erinomaisen kiertoajelun Helsingissä ja saattoipa se jopa innoittaa perheeni ensimmäistä Helsingin-matkaa 1983.

Nyt tilanne on päinvastainen. Jos jollain esityskaudella ei tulisi teattereihin yhtäãn kotimaista lastenfilmiä, pitäisivät elokuvasäätiö ja audiovisuaalisen instituutin mediakasvatusyksikkö hädissään kriisipalaveria.

TÄLLAISEEN tuotannollisen lineaarisuuden ja yleisösegmentoinnin hoivaamaan todellisuuteen on syntynyt uusi Kiljuset-tulkinta. 32 vuotta on kulunut edellisestä, niin ikãän Kuortin ohjaamasta Kiljusen Herrasväen uusista seikkailusta (1990).

Se ei ole suinkaan pisin tauko Kiljus-filmatisointien putkessa – ohjasihan heidän luojansa kirjailija Jalmari Finne jo 1921 lyhytfilmin Kiljusen pojat koulussa.

Reetta Huhtasen fiktioesikoisenaan ohjaama Kiljuset! yrittãä korostaa huutomerkillään riehakkuuttaan ja nostattavuuttaan, joita se annostelee kyllã reilusti, mutta kesysti.

Kun vuonna 1981 pilkattiin vapauttavasti arvovaltaisen kulttuurielämän pönöttämistã ja porvarillisten käytösoppien turhantärkeyttä, ei uusi Kiljuset! löydä yhtä selvästi maaliaan.

Finnen ensimmäisestä Kiljus-kirjasta (1914) varioitu Helsingin-reissu yhdistää elokuvia, mutta nyt lähtökohta on toinen. Kiljuset eivät enää asu repsottavan idyllisesti maalla vaan keskiluokkaisen kodikkaasti puutalolähiössä. Pääkaupungissa Kiljusille ensisijaisinta on päästä heti ostoskeskukseen! Siinä ei riitä kyllä anarkian hiventäkään. Niin, hyvänen aika, vuonna 1981 ei ollut vielä uutta Forumiakaan.

Juuri kaiken kaupallistumista uusi Kiljuset olisi ikãän kuin lähtövalmiina irvailemaan, mutta ei siitä tahdo oikein tulla mitään. Olisi ollut hauskaa nähdä, kuinka Kiljuset määräisivät kaupan kulkua, mutta vastaan tulee lähinnä perinteisiä poliiseja ja presidenttejä.

41 vuoden takainen elokuva vilisi aikansa ikonisia Helsinki-kasvoja Raimo Ilaskivestä Ior Bockiin, mutta uutuudella ei ole tarjota vastaavaa kulttuurista nykykuhinaa. Paradoksaalisesti Kiljuset eivät itsekään tunnu enää erottuvan joukosta. Heidän eksentrisyytensä todentaminen tuntuu elokuvallisesti entistä epätoivoisemmalta.

KUVITELLUN YHTENÄISKULTTUURIN ideassa tuntui vielä hohdokkaalta, että hullut maalaiset panevat koko Helsingin sekaisin, mutta nyt, kun tätä jakoa ei ole, koko iloittelun konteksti on hatarammalla pohjalla .

Voikin kysyä, onko Suomi enãä se sama kaupunkilaisten ja maalaisten sulatusuuni kuin ennen. Ja onko Helsinki enää aidosti kiehtova ja jännittävä seikkailukaupunki.

Hugo Koivulehto (vasemmalla) ja Niko Portin ovat Kiljus-vekarat Mökö ja Luru.

Hiljainen sopeutuminen ja liika varovaisuus leikillisen sekasorron edessä ovat uusien Kiljusten lopullinen käsikirjoituksellinen kompastuskivi.

Kun kasari-Kiljusten Mökössä ja Lurussa riitti sekä aurinkoista ja pulskaa maalaispoikaa ettã pientä ja raakaa Maukka Perusjätkää, uudet pojat läpäisevät sööttiydellään ja laihuudellaan kaikki turruttavat roolituksen nykystandardit.