Siitä syttyi kiihkeä rakkaussuhde, jolla ei raskaan maataloustyön määrittämässä kulttuuriympäristössä ja todellisuudessa ollut hyvä ennuste.

Leen kakkosohjaus Ammonite on God’s Own Countryn selvä sisarteos. Jonnekin 1800-luvun puoliväliin sijoittuessaan se on verkkaisempi, tunneilmaisussaan padotumpi, mutta pinnan alla yhtä intohimoinen kuin tuo Leen esikoiselokuva.

Nyt fokuksessa on kahden mentaliteetiltaan ja sosiaaliselta taustaltaankin erilaisen naisen välille hitaasti kehittyvä, lopulta täydellä kiihkolla täyttyvä rakkaussuhde. Mutta niin kuin Johnnyn ja Gheorgen tapauksessa, myöskään tällä roihahduksella ei ole edellytyksiä johtaa pysyvämpään. Ja vaikka eletään 1800-lukua, syynä ei ole niinkään ympäristön sosiaalinen paine, vaan enemmän toisen osapuolen henkilökohtainen torjunta, valmiuden puute. Elokuvan lopussa Lee tosin jättää naisten tulevaisuuden toivekkaasti auki.

Ammoniten keskushenkilö Mary(Kate Winslet) on muinoin saavuttanut mainetta fossiilien kerääjänä ja tutkijana,  mutta ne kultaiset ajat ovat takanapäin. Nyt hän tonkii Etelä-Englannin rannikolla Dorsetissa vuoroveden huuhtomaa kiviainesta, ja kauppaa siitä löytyviä arkisia fossiileja turisteille äitinsä Mollyn kanssa pitämässään pienessä puodissa. Elokuvalle nimenantaneet muinaiset merinilviäiset, kiehtovan muotoiset ammoniitit ovat Dorsetin rannikon yleisempia fossiililöydöksiä.

Maryn elämä on varsin väritöntä, hajutonta, mautonta ja intihimotonta. Korkeintaan joku vähän kiinnostavampi fossiililöytö sytyttää toviksi valon hänen katseeseensa. Eräänä päivänä hänen elämänpolulleen osuu  nuori innokas fossiiliharrastaja herra Murchison, joka on tietoinen Maryn menneestä maineesta, ja haluaisi tutustua tämän työmetodeihin.

Vetäytyväinen Mary ei ole innostunut puuhakkaan diletantin tuppautumisesta elämänpiiriinsä, ja vielä vähemmän sitten, kun tämä ehdottaa Marylle eräänlaista terapeutin keikkaa. Herra Murchisonin vaimo on ulkomaailmalta omaan kalpeaan kuoreensa sulkeutunut nuori nainen, johon hänen miehensä haluaisi puhaltaa vähän elämänvoimaa. Mutta ei itse osaa. Siispä josko merenrannalla patseeraaminen fossiilikerääjän seurassa auttaisi tähän ajan tapaam melankolialsi diagnosoituu mielen sairauteen.

Murchison häipyy omille tutkimusretkilleen ja jättää Charlotten Maryn ja tämän vähintään yhtä epäluuloisesti elämäänsä tupsahtaviin uusiin ihmisiin suhtautuvan äidin hoiviin.

Alku on hankala. Kolme lähes mykäksi heittäytyvää naista ei helpolla löydä yhteisiä aallonpituuksia. Charlotte arastelee vähän kaikkea, Mary taas ei ole kiinnostunut juuri mistään muusta kuin fossiileista, ja niistäkin vain leivän tuojana. Vanha Molly keskittyy pitämään elämän syrjästä kiinni. Tunteet ja tunteminen ovat kaikilla päähenkilöillä fossiloituneet.

Jää alkaa kuitenkin hyvin hitaasti sulaa Maryn ja Charlotten välillä. Katseisiin tulee lämpimiä vivahteita, tulee hetkellisiä kosketuksia,… ja sitten… bang! Intohimon räjähdys.

Kaunis mutta raskas

Francis Leen taito kuvata viivytellen syttymisen prosessia on tässäkin elokuvassa vahvaa ja aistikasta. Ammonitessa kamera seuraa paljon päähenkilöiden mikoroilmeitä, ja heidän kehonkielestään pitää osata lukea puhumattomia asioita. Ja käsistä, niitä näytetään lähikuvissa paljon. Työn teossa, hivelemässä muistoesineitä (Molly-äidillä on tarkkaan vaalittu figuriinikokoelma muistona hänen kahdeksasta nuorena kuolleesta lapsestaan), soittamassa pianoa, koskettamassa ihoa, hyväilemässä salattuja paikkoja.

Kaikessa hitaudessaan ja puhumattomuudessaan elokuva on yhtä aikaa kaunis mutta myös ajoittain raskas. Syntyy tahto potkia päähenkilöitä eteenpäin: ”Nyt saa loppua tämä kiertely ja kyräily”.

Kun se sitten loppuu, Lee näyttää patojen murtumisen suoralla toiminnalla. Maryn ja Charlotten kielletty hurmio vyöryy valkokankaalta päälle pidäkkeettömänä.

Vähän muitakin välikliimakseja elokuva kaipaisi. God’s Own Countryssa sellaisia oli ripoteltu kerrontaan taajemmin, ja siksi se onkin Leen tähanastisessa kahden pitkän filmin mittaisessa tuotannossa se väkevin työ.

Vaikuttavat roolityöt

Leen kahta elokuvaa sitoo yhteen paitsi aihe, myös pari näyttelijää. Gemma Jones esitti God’s Own Countryssa päähenkilö Johnnyn äitiä, nyt hän on päähenkilö Maryn äiti. Ja tässä vielä vähäeleisempi kuin yorkshirelaisena lammasfarmin emäntänä. Mestarillisen tiukkoja roolitöitä molemmat.

Edeltävässä elokuvassa Gheorgea näytellyt Alex Secareanu nähdään Ammonitessa sivuosassa lääkärinä, joka hienovaraisesti vihjaillen pyrkii osoittamaan Marylle olevansa kinnostunut lähemmästäkin tuttavuudesta.

Pääosissa nähdään kahden ikäpolven valovoimaiset näyttelijätähdet. 45-vuotias seitsemän Oscar-ehdokkuuden ja yhden pystin jo napannut Kate Winslet sekä vain 27-vuotiaana jo neljä ehdokkuutta kerännyt Saoirse Ronan. Hämmästyttävää kyllä, kumpikaan ei Ammonitesta uutta ehdokasmeriittiä saanut, molemmat olisivat kyllä sellaisen ansainneet ja kisanneet pidättyvän näyttelemisen mestaruudesta tasapäisesti Nomadlandin Frances McDormandin kanssa.

Winsletin suoritus Maryna on täysin pysäyttävää katsottavaa, sitä pienieleisyyttä on koko ajan tarkkailtava kuin luupin läpi. Saoirse Ronanilla on Charlotten roolissaan vähän enemmän liikkumatilaa, mutta ei häntäkään pääse paisuttelusta moittimaan. Charlotten hidas kasvu kotelosta vapautuvaksi perhoseksi on läheltä katsottuna ihastuttava metamorfoosi.