Kirjailija Juha Itkonen aloitti prosaistin uransa mormonilähettiläistä kertoneella vakuuttavalla romaanilla Myöhempien aikojen pyhiä.

Myös se usein kiperäksi katsottu kakkoskirjan virstanpylväs meni Itkoselta ihan sulavasti popmaailman syövereihin sukeltaneella romaanilla Anna minun rakastaa enemmän.

Nyt tuo kakkonen on viimein sovitettu valkokankaalle, ja sikäli teoksen nimi on nyt oikeuksissaan, sillä Oskari Sipolan ohjaus on ennen kaikkea rakkaustarina, kun Itkosen teos yritti olla vähän enemmän ja moniulotteisempi.

KAUNOKIRJALLISUUDELLA ON tietysti omat instrumenttinsa ja dramaturgiset lainalaisuutensa ja elokuvalla omansa, mutta kumman hengettömäksi ja jännitteettömäksi Anna minun rakastaa enemmän -elokuva on riisuttu.

Itkosen kirjassa teoksen keskushenkilön Suvi Vaahteran alias popidoli Summer Maplen arvoitusta oli aukomassa kaksi kertojaääntä, hänen ex-poikaystävänsä Antti ja hänen äitinsä Leena.

Elokuva on häivyttänyt äidin jota kuinkin näkymättömiin, ja käytännössä typistänyt Suvi-Summerin (Rita Behm) tarinasta ei kovin yllätyksellisen kahden nuoren love storyn, jossa Antti (Pyry Kähkönen) joutuu toisena osapuolena koko ajan vähän tasapainoilemaan on/off-statuksessa. Hän on paitsi poikaystävän asemassa myös ennen pitkää bändikaverina kilpaileva lauluntekijä Suvin alkaessa toteuttaa omia ambitioitaan.

Kohtalo on päättänyt niin, että vain toiselle on tie auki tähtiin, toisen on jäätävä soittelemaan pikkubändiin pikkukaupunkiin (elokuvassa nimeämätön, mutta kuvat kertovat, että Hämeenlinnassa, Juha Itkosen synnyinkaupungissa ollaan).

Jännite kasvaa siinä kohtaa, kun Suvi häipyy rakettimaisesti tähtilennolle ampaisseen soolouransa myötä maailmalle ja Antti jää Suomeen yrittämään rakentaa jonkinlaista perusparisuhde-elämää Elisan (Mimosa Willamo) kanssa espoolaisessa rivarimiljöössä.

Suvin särmikäs taiteilijapersoona ei päästä otettaan Antin mielestä, ei rakkautena eikä artistina. Se tietysti tuo mustasukkaisuuden nykyparisuhteeseen, eikä Elisakaan siinä tilanteessa ole särmätön tapaus.

Lisääkin särmiä saisi henkilögalleriassa olla, mutta kun sitä ei mainitun kolmen lisäksi juuri ole. Vain Antin isä (Aimo Räsänen) saa sen verran tilaa, että hänelle ehtii kasvaa tarinassa edes vähän luonnetta.

KUN ITKONEN romaanissaan kylvi avokätisesti tekstiinsä erilaisia musiikkiviittauksia, on sekin puoli riisuttu leffaversiossa aika minimiin.

Alkuvaiheen bänditreeneissä Black Lilies -yhtyeen jätkät Antti, Tuomas ja Samuli viskovat jotain musiikillisia hajahuomioita, mutta ei samalla poltteella kuin kirjassa.

Suvin New Yorkin jaksolla väläytetään lupaavasti suuren maailman tuotantokoneiston mekanismeja, mutta kohtaus jätetään aika torsoksi, kun noin kymmenhenkinen laulunkirjoittaja/produuserikaarti saa Antilta ja Suvilta poistumiskäskyn.

Musiikki sinänsä on elokuvan kantavinta ainesta. Joel Melasniemi on tehnyt Black Liliesille ja Summerille pikkunipun biisejä, joissa voisi olla ihan aitoa soundtrack-hittiainesta, jos ne saisivat soida kokonaisemmin.

Parhaiten tilaa saa nyt Summerin hitti Brooklyn Bridge, joka onkin ilmestynyt jo kesällä singlenä Behmin tulkitsemana.

Behm selviytyy Suvi-Summerin roolista paremmin kuin monet rock-, pop- tai iskelmätähdet kotimaisen elokuvan historiassa ennen häntä, mutta ehkä enemmänkin tähtiloistetta olisin odottanut, ihan sillä perusteella, mitä olen Behmiä nähnyt ”leipätyössään” livenä.

Anna minun rakastaa enemmän -elokuvan käsikirjoitus ei vain anna tilaa Summerin säteilylle niin paljon kuin olisi mahdollista.

Kun Suvi Vaahteran persoonasta on karsittu arvoituksellisuutta siitä on lähtenyt samalla myös glamouria.

Siksi Oskari Sipolan elokuva jää mieleen enemmän Vaahtera-siirappisena rakkaustarinana kuin jumalaisen popidolin tähdenlennon saati kokonaisen kehityskaaren kuvauksena.