Katalonialainen Carla Simón voitti neljä vuotta sitten Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen karhun uransa kakkosohjauksella Tämä maa, joka oli dokumentinomainen mutta silti fiktioelokuva Katalonian maaseudun arjesta.

Amatöörinäyttelijöden voimin tehty elokuva vetosi nimenomaan elämänmakuisella aitoudellaan, mitä tuki se, että kaikki dialogi käytiin katalaanin kielellä.

Simónin esikoiselokuva Estiu 1993 (kansainväliseltä levitysnimeltään Summer 1993), katalaaninkielinen sekin, oli puolestaan varsin puhtaasti omaelämäkerrallinen fiktio äitinsä juuri menettäneen pienen tytön varttumisesta sukulaistensa hoivissa Barcelonassa ja Katalonian maaseudulla.

Elokuvan espanjankielinen nimi Romeria tarkoittaa pyhiinvaellusmatkaa/ toivioretkeä ja eräänlaisella sellaisella on 18-vuotias päähenkilö, Simónin alter ego Marina etsiessään tietoja aikoja sitten kuolleen isänsä vaiheista.

Alkuun Marinalla on jäljitystyöhönsä ihan käytännöllinen syy: hänen pitää saada faktatiedot vanhemmistaan ajan tasalle anoessaan stipendiä opiskeluun elokuvakoulussa. Prosessin edetessä Marinan motiivit laajentuvat: isän menneisyyden tonkiminen alkaa availla myös kätkettyjä sukusalaisuuksia. Lopulta valkenee myös isän kuolinsyy.

Romeria ei ole yhtä dokumentaarisesti sävyttynyt kuin Tämä maa, mutta vissiä epäfiktionaalisuutta siinäkin on. Sitä katsoessa tulevat mieleen ”Kadonneen jäljillä” -tyyppiset tosi-tv-ohjelmat eri alalajeineen pakotetuista nyyhkytarinoista aidompiin etsintäprosesseihin. Simónin elokuvasta löytyy onneksi enemmän jälkimmäistä.

Marinalla on wanna-be-elokuvantekijänä Galician reissullaan mukana videokamera ihmisten ja paikkojen ikuistamiseen ja ”matkaoppaana” edesmenneen äitinsä päiväkirja, josta hän saa joitain koordinaatteja isänsä elämänpoluilta.

Tarkempia tietoja on kuitenkin yritettävä nyhtää isän lähisukulaisilta, joita tarinassa sitten piisaakin miltei ähkyksi asti. Marina kohtaa setiä, serkkuja, isovanhempia ja ties ketä kälyjä ja lankoja niin paljon, että katsojalla teettää työtä pysyä kärryillä, kuka Marinalle on Alfonso-iskän vaiheista milloinkin kertomassa.

Marinan sukkulointi sukulaisten parissa tiedonsiruja kokoamassa onkin aluksi kiinnostavaa, mutta pidemmän päälle jo puuduttavaa. Elokuvan takaumakohtauksilla väritetyt loppuvaiheet pitävät sitten taas paremmin otteessaan.

PARASTA ROMERIASSA on Llúcia Garcian herkkävireinen roolityö Marinana. Arasta teinitytöstä alkaa toiviomatkansa edetessä kuoriutua rohkeampi, määrätietoisempi nuori nainen, joten Simónin elokuva on myös kasvukertomus.

Garcia tekee elokuvassa kaksoisroolin esittäessään unenomaisissa takaumajaksoissa myös Marinan äitiä. Näissä nuoruuden hurmosta ja vapautta alleviivaavissa kohtauksissa roihuaa rakkaus, joka ajan saatossa johti Marinan syntymään.

Elokuvan katse Vigon kaupunkiin ja turismin turmelemattomiin Cies-saariin vaikuttaa mukavasti ulkopuolisen tarkkailijan innostuneelta uteliaisuudelta, mikä välittyy myös Marinan harrastaman videokuvauksen kautta. Simónin tarinan lähestymistapa miljöisiin välttää onnistuneesti niin romantisoitujen juurille paluutarinoiden kuin mainoksilta näyttävien pinnallisten matkaelokuvien kliseet.

Sen sijaan sisätiloihin tiivistyvät kohtaukset toisiaan seuraavista sukutapaamisesta ovat kaikessa rauhattomuudessaan fennoskandialaisella mentaliteetilla varustetulle ihmiselle aika kaoottista seurattavaa.

Vahvasti autofiktiivisissä elokuvissa on usein se haaste, että kertojan eli käsikirjoittaja-ohjaajan pitäisi saada myös katsoja kiinnostumaan hänelle tarjoillusta elämäntarinasta. Sitä ei Romerian kohdalla täysimääräisesti tapahdu.

Marinan – eli siis Carla Simónin – uutterat pyrkimykset ratkaista isänsä arvoitus eivät ainakaan minussa herättäneet joka käänteessä vahvoja myötäelämisen tunteita.

Romeria säteilee kuitenkin omanlaistaan lämpöä, jonka syleilyyn on helppo asettua.