Se läpimurtohan oli Suoraan seinään (2004), rosoisen impulsiivinen rakkaustarina, asetelmaltaan hiukan kuin Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa, mutta punkahtavammin maustein. Sitä seurannut Taivaan reunalla (2007) oli vielä varsin onnistunut perhedraama kaikessa kipeydessään, mutta kevyempi Soul Kitchen (2009) jo melkoista soosia.

Sen jälkeisiä saksanturkkilaisen Akinin elokuvia en olekaan nähnyt, joten Rheingold – puhdasta kultaa on paluuni Akinin tuotantoon miltei 15 vuoden tauon jälkeen.

TÄTÄ POHJUSTUSTA vasten on hämmentävää, ettei Rheingold ole elokuvana lopulta paljon enempää kuin muuan gangstaräppärin lökäpöksyissään löhöten kelaama, kovalla koulullaan leveilevä elämäntarina. Kestoa on liki eeppisesti 138 minuuttia. Nimi, suomalaisittain tutummin Reininkulta, viittoo wagnerilaiseen mytologiaan, ja poikkeuksellisen tarinasta tekee juuri Hajabin perhetausta, klassinen kulttuuri, mutta tähän maailmojen kuiluun ei ihme kyllä pureuduta.

Akin ei vaivaudu selittämään tai analysoimaan, miksi sivistyskodin poika valitsee rikollisen tien. Ensin kopioidaan pornokasetteja raksamiehille, sitten siirrytään huumekauppaan. Välissä opitaan puolustamaan kadulla itseään, tulemaan vaaralliseksi. Rajut lapsuudenkokemukset ja isän poissaolo toimivat yksinkertaistettuna purkinavaajana Hajabin kovapintaiselle kehitykselle, jota elokuva melkeinpä juhlii. Räppäriura Xatar kulkee kirjaimellisesti sivussa, Akin ei osoita siihen ihmeemmin mielenkiintoa.

Elokuvan paras kohtaus on humanisti-isän ja perheestään jo kauan sitten erkaantuneen pojan tapaaminen vankilassa. Samaa riipaisevuutta kaipaisi muuhunkin elokuvaan, mutta machoilun pinnan alle ei löydy edes Wagnerilta avaimia.

Rheingold päättyy omahyväisemmin kuin uskoisikaan. Hajabilla menee messevästi, mutta entä hänen siskollaan, joka on opiskellut itselleen huippukoulutuksen, mutta kärsii joka kerran työtä hakiessaan veljensä rikollisesta maineesta?