Nuoruudessaan monenlaisissa ammateissa, opintoyritelmissä ja hämäräpuuhissa ajelehtinut London oli 21-vuotiaana mukana ihan ensimmäisessä aallossa, kun kultaryntäys vyöryi Kanadan Yukoniin vuonna 1896. Alaskan armottomissa oloissa hänestä alkoi kypsyä myös kirjailija.

Tien kirjalliseen menestykseen raivasi hänen Klondiken kokemustensa pohjalta syntynyt koira-aiheinen seikkailukertomuksensa, vuonna 1903 ilmestynyt The Call of The Wild (ensimmäinen suomennos Erämaan ääni 1906, suomennettu yhteensä seitsemän kertaa viidellä eri nimellä). Sen tarinassa Kanadaan kaapatusta koirasta kasvaa erämaissa vetokoirien kingi ja joka suhteessa sankariotus.

London takoi, kun rauta oli kuumaa, ja kolme vuotta Buck-koiran tarinan jälkeen ilmestyi tyyliltään vielä eeppisempi koiraseikkailuromaani Valkohammas (White Fang). Sen pääosassa oli sutena syntynyt, mutta ihmisten palvelukeen kesytetty lujatahtoinen eläin.  Nykytermein se olisi määritykseltään koirasusi.

Sudenpentu, joka päätyy ensin intiaanien metsästyskoiraksi, sitten pahojen valkonaamojen kieroilun seurauksena koiratappelujen kunkuksi, edelleen seriffin ja tämän ultralempeän vaimon palveluskoiraksi ja sitten… Onhan siinä vaikuttava tarinakaari, josta elokuvantekijänkin kelpaa työstää suuri kertomus ihmisen ja luonnonelävien suhteesta.

Valkohammas on niin puhdaslinjainen seikkailutarina, että se on kelvannut pohjaksi mitä moninaisimpiin filmatisointeihin. Ensimmäinen tehtiin jo mykkäkaudella, animaatitoteutuksiakin on tehtynä useampi niin teatterilevitykseen kuin tv-sarjaksi. Ja taso on ollut lempeästi sanoen kirjava.

Tunnelmaa lässäyttävä dialogi

Kun uusimman Valkohammas-versionnin ohjaajana on lyhytanimaatostaan Mr. Hublot viisi vuotta sitten oscaroitu Alexandre Espigares, nousevat odotukset tavallista korkeammalle. Kuvallisesti luxemburgilaisohjaajan työ onkin komeaa katsottavaa. Se on metsä-Amerikan maisemia panoroidessaan hyvin maalauksellinen ja etenkin eläinhahmojen liike ja kropankieli ovat huolella tutkittuja. Hahmokuvauksessa ollaan kaukana klassisten Disney-animaatoiden särmättömästä söpöilystä tai monen nykypäivän tietokoneanimaation kliinisyydestä.

Londonin alkutarinakaan ei tietyssä armottomuudessaan ja ahneuden kuvauksessaan ole ihan pehmoisinta koko perheen piirrosviihdettä, mutta jostain – ehkä juuri “perheystävällisestä” – syystä Espiragesin ohjauksessa ja myös Pekka Lehtosaaren suomenkielisessä toteutuksessa ihmishahmojen dialogista on tehty hermoja koettelevan alleviivattua. Koirat, sudet ja muut eläimet eivät onneksi puhu tässä elokuvassa ihmiskieliä, mutta kestämistä on jo kaksijalkaistenkin puhekuplamaisessa töksäyttelyssä, joka on koko ajan ristiriidassa vivahteikkaan kuvakerronnan kanssa.

Plussaa tulee toki siitä, että Valkohammas-elokuvassa hahmot eivät huuda. Monien nykyanimaatioiden helmasynti on, että piirroshahmot kommunikoivat koko ajan kiljumalla ja karjumalla. Luulisi lapsiyleisön alkavan siinä metakassa enemmin tai myöhemmin kärsiä kuulo- tai ainakin puhehäiriöistä. Nyt hahmojen puhe on, ainakin suomeksi dubattuna,  pahiksien kähinää lukuunottamatta pehmeää, unettavan pehmeää.