Vuonna 1844 ilmestynyt ja myöhemmin romaanimuodossakin jo kuusi jatko-osaa poikinut Alexandre Dumas’n seikkailuklassikko on herkullisessa historiallisessa kehyksessään ja arkkityyppisine sankareineen ja pahiksineen riittoisa elokuvan aihe. Silti hämmentää, miten monenlaisia ja monenkielisiä variaatioita teemasta löytyy: kuriositeettilistan kärkeen voisi nostaa vaikkapa vuoden 2008 animaationleffan Barbie and the Three Musketeersin, vuoden 1971 pehmopornoversion Sänkyritarit tai vuonna 2005 valmistuneen ukrainalaisen tv-elokuvan Tri mushketyora, jossa pääosassa D’Artagnanina nähtiin muuan Volodymyr Zelenskyi.

TÄNÄ VUONNA muskettisoturien äärellä voi viettää monia tasavuosibileitä. On kulunut 75 vuotta yhdestä maineikkaimmasta (ja minusta parhaista) versiosta, jonka ohjasi George Sidney ja jota tähdittivät muun muassa Gene Kelly, Lana Turner, Vincent Price ja June Allyson. 50 vuotta on kulunut puolestaan Richard Lesterin veijariversiosta, jonka tähtiä olivat muun muassa Michael York, Raquel Welch, Oliver Reed ja Charlton Heston Richelieuna.

Stephen Herekin 1990-luvun “nuorisopyssyjen” (Kiefer Sutherland, Charlie Sheen, Chris O’Donnell) kanssa tekemä musketöörirevittely täyttää sekin jo 30 vuotta.

Vuonna 2023 listaan liittyy jopa kolme uutta Dumas-klassikon filmatisointia. Niistä nyt Suomen ensi-iltansa saava ranskalaisen Martin Bourboulonin ohjaus on nostanut otsikkoonsa sen neljännen ja yleensä sankarillisimmaksi hahmoksi kohotetun D’Artagnanin, joka keltanokkana pyrkii mukaan Ranskan kuninkaan eliittisotilaiden ryhmään.

Nuoren kukonpojan ottamisessa keskushenkilöksi ei näissä musketöörifilmatisoinneissa ole mitään uutta, eikä Bourboulonin ohjaus muutenkaan mitään erityisen tuoretta tarjoa. Jotenkin se tuo mieleen 1970-luvun pojannaskaleita sytyttäneen ja nykyisin keräilykohteena himoitun sarjakuvalehden Kuvitettuja klassikoita, jonka numerona 51 Kolme muskettisoturia ilmestyi. Nyt vain sikäli käänteisesti, että kun lehdessä tarinat olivat iskeviä ja kuvat varsin kökköjä, niin Bourboulonin elokuvassa on päinvastoin. Se näyttää hyvältä, mutta tuntuu sisällöllisesti ontolta eli tarina siis jo kymmeniä kertoja pureksitulta.

Ainoa piristystä tuova irtiotto musketöörikaanonista on Athosin nostaminen keskeisesti framille. Se lähtee toki jo siitä, että häntä esittää miekkasankarikvartetin karismaattisin näyttelijä, Vincent Cassel, mutta myös siitä, että hahmolle on kirjoitettu enemmän luonnetta ja taustatarinaa kuin näissä filmatisoinneissa keskimäärin.

D’Artagnania roolin tekevä François Civil täyttää kyllä ulkoiset sankarivaatimukset, mutta ei näyttelijänä jätä kummoistakaan muistijälkeä.

AJAN HENKEÄ ehkä on, että poikakirjamaisena usein kerrotun seikkailun keskeiset naishahmot, juonikas Milady de Winter, D’Artagnanin mielitietty Constance ja etenkin Ranskan kuningatar Anne saavat vähän enemmän painoarvoa kuin yleensä. Kuriositeettina voi mainita tämänkin, että syrjähypyn Englannin suuntaan tekevän kuningattaren roolissa nähdään Vicky Krieps, joka on nyt samaan aikaan nähtävissä toisessakin monarkkiroolissa, Le Corsage -elokuvan kurittomana keisarinnana.

Kalvat kalisevat yhden ja kaikkien puolesta tutun kliseisin koreografioin, kardinaali Richelieu ja Milady juonittelevat varjoissa ja kuningas Ludvig XIII on yhtä hyväuskoinen hölmö kuin ennenkin – musketööriperinteessä kaikki siis hyvin. Mutta se ei tahdo riittää, sillä minusta Muskettisoturit on jo lähtökohtaisesti varsin puiseva seikkailu, kaukana Monte Criston kreivin koukuttavasta kostotarinasta. Jotta tarinan filmaaminen uudestaan ja uudestaan olisi motivoitua, käsikirjoituksiin ja ohjauksiin pitäisi löytyä jotain tuoreita näkökulmia, irtiottoa kaavoista. Bourboulonilla on hienoista yritystä siihen suuntaan, mutta se jää pintapuoliseksi.

Elokuva päättyy niin dramaattiseen cliffhangeriin, että jatko-osa on sillä jo varmistettu (ja kaiketi filmattukin). Kolme muskettisoturia: Milady -elokuvan on ilmoitettu tulevan teattereihin marraskuussa. Sama ohjaaja, samat tähdet, luultavasti samat kliseetkin.