Englanniksi elokuva kulkee nimellä Failed Emptiness, joka kuulostaa kuin suoraan uunista tulevalta klassikolta, suorastaan runolliselta toteamukselta. Suomesta ei löydy luontevaa yksinkertaista vastinetta fail-verbille.

Epäonnistuneen tyhjyyden takana on kuvataiteilija ja elokuvaohjaaja Mika Taanila, jonka mittavasta aiemmasta tuotannosta löytyy pari musertavaa lyhytelokuvaa saman otsikon alla: Failed Emptiness: Time (2021) ja Failed Emptiness: Place (2021). Ilmeisesti niiden pohjalta on jalostunut pidempi elokuva, käsikirjoittajana Harry Salmenniemi ja kuvaajana Jussi Eerola.

Kyseessä on teollisuuden käyttöön tarkoitetulla lämpökameralla kokonaan kuvattu teos, joka kutsuu markkinointikielellä itseään ”kokeelliseksi näytelmäelokuvaksi”. Lämpökamera nostaa kohteista esiin infrapunasäteilyn avulla ehkä osin pinnallisia, mutta elollisuuden kannalta oleellisimpia seikkoja, kuin vahvistuneita ääriviivoja, sävyjä ja muotoja, jotka tavallisessa kuvassa jäisivät piiloon, kilpailemaan muiden detaljien kanssa.

Ne tuntuvat jo heti alkuun hieman autistisen oloisilta merkinnöiltä, joissa henkilö kuvittelee vähitellen avautuvansa yleisölle, mutta on vastakaiuttomassa tilassa – vailla tietoa siitä, tuleeko ymmärretyksi. Ilmaisu on huvittavuuteen asti lakonista, esimerkiksi muistellessaan nuoruuttaan henkilö kertoo: ”Minusta tuli yksilö kuten kaikista muistakin”.

Välillä huomiot ovat varsin pysäyttäviä ja mieleenpainuvia: ”Muistot ovat kiviä, jotka paiskautuvat ikkunaan”.

Elinympäristö tuntuu olevan pelkkää työmaata, määrittelemätöntä keskeneräistä projektia, johon ei pysty vaikuttamaan. Talossa, jossa lomalainen asuu, ei välttämättä asu ketään muita. ”Muut viettävät aikaa rakkaimpiensa kanssa”. Satunnaisia kuljeksijoita näkyy ajoittain talon ja pihan liepeillä – vai ovatko nekin minäkertojan hahmoja?

LOPPUA KOHDEN Epäonnistuneen tyhjyyden kristallinkirkas kirjallinen ilmaisu pirstaloituu, fontti muuttuu ja raportit muuttuvat hallitsemattomaksi tekstimassaksi, josta ei saa otetta – jo senkin takia, että tekstiala leikkautuu hieman sivuilta, mikä tekee virkkeistä vain ehkä millin heitolla saavuttamattomia. Lomalainen kenties kadottaa identiteettiinsä juuri kun on siitä alkanut kertoa, kalenterista tulee vihdoin tyhjä. Kaivuri murskaa taloa, se näyttää lämpökameran valossa aivan satujen lohikäärmeeltä.

Epäonnistunut tyhjyys muistuttaa elokuvan alkutilasta, mykkäelokuvan aikakaudesta. Infrapunasäteilyn jälki on ekspressiivistä valojen ja varjojen leikkiä, pelkistettyä attraktiota. Minämuotoiset välitekstit saavat pohtimaan, mihin mykkäelokuva olisi kenties kehittynyt 1900-luvun voimistuvan individualismin myötä. Automaation logiikkaa vastaan hangoittelevasta, muljahtelevasta äänimaisemasta vastaavat hampurilainen Nika Son ja tukholmalainen säveltäjä Klara Lewis.

Sangen kevyesti seurattava Epäonnistunut tyhjyys tuntuu kuin sillalta yli vaikean virran. Suomessa kun tuotetaan melko niukasti tätä hieman perinteisempää taidelähtöistä pitkää elokuvaa. Epäonnistunut tyhjyys loistaa infrapunavaloa ikään kuin kaukaa vastarannalta, kun välissä on vettä, jonka syvyydet kutsuvat sukeltamaan. Luovuuden luontaisuudelle ja tavalle katsoa toisin olisi tilaa, vaikka ei olekaan mikään pakko mennä ilmaisussa Taanilan tavoin äärirajoille.

PARI MUSTAVALKOISTA elokuvaa tulee väistämättä mieleen. David Lynchin Eraserheadissa (1977) varautunut päähenkilö Henry oli hänkin lomalla oudossa teollisuusmiljöössä. Darren Aronofskyn Pi (1998) kuvasi kammioitunutta matemaatikkoa, joka yritti löytää kaavalleen todistetta itselleen vieraasta ”oikeasta” elämästä. Ne molemmat olivat pitkiä esikoiselokuvia, mutta Epäonnistunut tyhjyys taas ei sellainen ole. Taanila ohjasi itsenäisesti jo Mannerlaatan (2016), joka ei päätynyt normaaliin teatterilevitykseen.

Onko kokeellisen elokuvan konkari sitten antanut periksi jostain tilanteessa, jossa uusi teos kiilautuu kaupallisen ohjelmiston sekaan? Tällaista ei ole havaittavissa. Taanila on tehnyt urallaan sinänsä helpomminkin lähestyttäviä teoksia kuten musiikkivideoita ja Thank You for the Musicin (1998), elokuvan muzakista eli hissimusiikista.

Kestoa on 66 minuuttia. Jos se tuntuu liian lyhyeltä ajalta onnistunutta elokuvissakäyntiä silmällä pitäen, kannattaa muistaa, etteivät monet Aki Kaurismäenkään parhaat elokuvat ole sen pidempiä. Niiden tavoin Epäonnistunut tyhjyys kantaa kestonsa ja kokonaisuutensa varsin notkeasti.

Tarjolla on virkistävin kotimainen elokuva sitten Tia Kouvon Mummolan (2023). Toisin sanoen: vuoden paras! Lämpökameralla se syntyy. Näitä kahta keskenään hyvin erilaista elokuvaa yhdistää piirre, jota soisi vaalittavan kuin kultaista sääntöä: koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä aina myöskään miten tai miksi. Taitoa senkin todentaminen vaatii.