Andrei Tarkovskin Nostalgia (1983) on saanut elokuvakaimansa. Huvittavaa kyllä, Tarkovskin elokuva oli hänen ensimmäinen elokuvansa lännessä, Italiassa, ja uusi elokuvakin edustaa samaa maata.

Jotkut elokuvaihmiset kiehuvat tällaisissa tapauksissa raivon partaalle, itse suhtaudun maltillisemmin. Suurimmatkaan taiteilijat eivät omista yleisiä käsitteitä.

Hän kohtaa jo hyvin vanhan, yksinäisyyden merkitsemän ja sairaan äitinsä (Aurora Quattrocchi) ja järjestää tälle varoillaan paremman asunnon viimeisiksi päivikseen. Äiti ja poika eivät ole nähneet toisiaan 40 vuoteen, mutta kyse ei ole välirikosta vaan jostain muusta.

Se muu alkaa aueta Felipen hankittua moottoripyörän ja päästyä sillä vauhtiin, samalla kun kerronnan värimaailma kellertyy 8-millisissä takaumissa (palatessaan itse asiassa juuri Tarkovskin Nostalgian aikaan!). Huoleton nuoruus tiivistyy valtavilla ja mutkikkailla moottoritierampeilla 80-luvun alun rockmusiikin ryydittämänä. Ystävyydestä karummissa oloissa kasvaneen Oresten kanssa, mistä Felipen äiti jo oli aikanaan huolissaan, on jäänyt yhä selvittämättön vyyhti aikuisen Felipen mieleen.

Napoli, johon Felipe palaa, onkin paikka, joka määritteli hänen tulevaisuutensa Kairossa, mutta niin äkkinäisellä ja peruuttamattomalla tavalla, että koko Napoli on jäänyt täysin keskeneräisenä mielenmaisemana hänen sisälleen.

Mikään ei näytäkään kotikaupungissa merkittävästi muuttuneen. Napoli saa Felipen käyttäytymään vaivihkaa taas kuin 15-vuotias, joka vähät välittää varoituksista ja jolle elämä tuntuu vielä 55-vuotiaanakin kuin vain edessä päin olevalta seikkailulta. Napolin todellisuus, jossa rikollisuus ja uskonto mittelevät toisistaan keskellä päivää, tuntuu Felipestä vain henkilökohtaiselta mahdollisuudelta korjata vanha virheensä, valita puolensa.

ITALIALAISISTA ELOKUVISTA on tyypillisesti tapana eri yhteyksissä lumoutua vähän enemmän kuin mitä niitä Suomen teattereissa nähdään. Martone ei ole aivan tuntematon nimi. Hänen toinen pitkä elokuvansa Salattu rakkaus (1995) nähtiin meillä teattereissa ja romantiikan aikakauteen sijoittuva Leopardi – runoilijan elämä (2014) televisiossa.

Mitä pidemmälle Martonen sisäistynyt, Ermanno Rean romaaniin (2016) pohjautuva uutuus etenee, se tuo mieleen Nicolas Roegin Venetsiassa tapahtuvan Kauhunkierteen (1973). Suru tai nostalgia, aivan kuin mikä tahansa tunne, jonka valtaan ihminen puolihuomaamattaan jää, voi asettaa alttiuden vaaralle, jossa ei näe enää selvästi omaa tilaansa.

Nostalgialla on myös yksi suuri valtti hektisyydellään tärkeilevän nykyelokuvan kentällä. Se tavoittaa paikan tunnun. Napolin autenttiset, kapeat kujat, joiden ikivanhoista ikkunoista ei pimeän tullen paljon silmäpareja erota, jäävät katsomiskokemuksen jälkeen aivan kuin kiinni kotoisiin askeliin.

Nostalgia on hivenen yllättävä maahantuonti, joka tuo historiatietoisudessaan mieleen eurooppalaisen elokuvan taannoiset kunnian päivät. On annettava tunnustusta Future Filmille, joka jaksaa tehdä löytöjä natisevan maanosan aikuisille suunnatusta elokuvasta.