Mielensäpahoittajista saattaa olla tulossa tälle vuosisadalle Uuno Turhapuron kokoinen elokuvasarjasankari, Vääpeli Körmynhän (viisi osaa) hän saavuttaa jo seuraavalla kierroksella.

On ilo, että kaikki tähän mennessä ilmestyneet neljä Mielensäpahoittaja-elokuvaa ovat olleet nimenomaan oikeita elokuvia, eivät joka suhteessa halvalta näyttäviä sketsikoosteita tai kökköjä farssipastisseja kuten nuo mainitut ”verrokkinsa”.

Taso on toki vaihdellut MP-sarjankin sisällä, mutta yhtään umpisurkeaa ei joukkoon ole mahtunut.

Kvartetin paras on kirjoissani yhä Tiina Lymin ohjaama kakkonen, Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja, jossa äkeän sankarin saappaisiin astui Heikki Kinnunen, joka pelkällä näyttelijäntyönsä ominaislaadulla toi rooliin älyllisen koomista piirtoa.

Kun Kinnunen sai tuossa elokuvassa rinnalleen vahvaksi toimijaksi Satu Tuuli Karhun raikkaasti esittämän pojantyttären Sofian, MP sai tarpeellisen vastavoiman, joka jäntevöitti kerrontaa. Lymin ohjauksessa keskushahmosta tuli yks kaks sydämellinen, kun sarjan avauksessa hän oli enempi sydämetön.

MIKA KAURISMÄEN ohjaamat kaksi seuraavaa ovat olleet laadullisesti ykkösen ja kakkosen väliltä. Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä oli ohjaajalleen ominainen pikkunätti road movie, ja tämä uusin, Mielensäpahoittajan rakkaustarina, samaa luokkaa romanttisen komedia genressä.

Kyrön samannimisen romaanin ytimessä oli MP:n uuden ihmissuhteen rinnalla se vanha, pitkä liitto ”emännän” kanssa, joka haipui, kun puoliso alkoi dementian myötä kadota tavoittamattomiin ja lopulta sitten kuoli.

Sami Keski-Vähälän elokuvakäsiksessä tämä taso on läsnä enempi viittauksina, sillä tilan ottaa heti haltuun Saimi, rempseä ja boheemi pitäjäntaiteilija, joka ei ehkä Tinderissä MP:lle mätsäisi. Mutta livekohtaaminen kaupalla onkin toista, kun on se tuoksu… ”Sekoitus teräketjuöljyä, vastakaadettua koivua ja karsittua mäntyä” maalailee Kyrö romaanissaan, ja tuo mikstuura on tietenkin sankarillemme vastustamaton. Jaana Saarinen on rooliin täsmävalinta.

Kyrmyäijän pojat (Iikka Forss ja Ville Tiihonen) ovat tietysti taas huolissaan isänsä haihatuksista: eihän nyt noin vanhojen ihmisten pidä mihinkään romanssitouhuihin ruveta, on heidän näkemyksensä, jota yrittävät isälleen tolkuttaa enemmän ja vähemmän hienovaraisesti, mutta epäonnistuen.

Lupauksia herättävän ensikohtaamisen ja suhteen alkutunnustelujen jälkeen Kaurismäen elokuva liukuu tavanomaiseksi aikuisten ihmisten rakkaustarinaksi nousuineen, laskuineen ja läheisten epäilyineen. Epätyypillisestä parisuhdeasetelmasa tulee enempi ”se tavallinen tarina”.

Mukaan ympätty maahanmuuttajapoliisi (Ona Huczkowski) on hyvä yritys osallistua ajankohtaiskeskusteluun, mutta jää aika päälleliimatuksi episodiksi. Sen sijaan MP:n naapurin Kolehmaisen roolissa jälleen nähtävä Silu Seppälä on yhä rautaa. Ei ehkä luonne- vaan luomunäyttelijä!