Helsinki 98 -teatteriryhmä on syntynyt sodasta. Se asetti toimintansa pohjiksi kysymyksen ”Mitä voi taide olla 24.2.2022 jälkeen?”, johon se on produktioilaan pyrkinyt vastaamaan varsin suoraan ja päin tiettyjä naamoja.

Kolmessa vuodessa Helsinki 98 on tuottanut Vuosaareen tyhjään tilajakamoon teatteria, joka on ravistellut ja puhuttanut. Poliittista teatteria, joka meillä noin kerran vuosikymmenessä julistetaan kuolleeksi.

TAMPEREEN TEATTERIKESÄN pääohjelmistoon kelpuutettu Neuvostoihmisen loppu on Helsinki 98:n ensimmäinen tuotanto. Se sai ensi-iltansa syksyllä 2023, ja tuli Tampereen festivaalin ohjelmistoon siis poikkeuksellisen pitkän ajan takaa, yleensähän Teatterikesän pääohjelmiston näytelmät ovat edellisvuotisia.

Neuvostoihmisen loppu perustuu valkovenäläisen, sattuneista syistä nykyisin Berliinissä asuvan Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen reportaasiteokseen, joka ilmestyi osana kirjailijan laajempaa teossarjaa Utopian äänet. Sen ydinaiheena on Neuvostoliiton historian synkät vaiheet Stalinin hirmuvallasta Afganistanin sotaan ja Tshernobylin ydinkatastrofiin. Kuusiosaisesta kokonaisuudesta on toistaiseksi suomennettu teokset Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985), Sinkkipojat (1991), Tšernobylista nousee rukous (1997) sekä Neuvostoihmisen loppu 2013. Viimeksi mainitum lisäksiHelsinki 98 on tuonut näistä näyttämölle Sinkkipojat ja Tšernobylin rukouksen

Aleksijevitšin teoksia on julkaistu aikoinaan vaikeuksien kautta jopa Neuvostoliitossa ja nyky-Valko-Venäjällä, siellä tosin marginaalisten pienkustantamoiden painamana. Ehkä aiheiden arkaluontoisuutta korostaakseen Helsinki 98 ohjaaja on kaikissa tuotannoissa pysyttäytynyt turvallisuussyistä anonyyminä.

EI VARMAAN ole sattumaa, että Neuvostoihmisen loppu nähtiin Teatterikesässä TTT:n Salmelaisen näyttämöllä, siis samassa talossa, jossa Leninin ja Stalinin kerrotaan kohdanneen ensi kerran 120 vuotta sitten, ja jossa vuosikymmeniä sijaitsi Lenin-museo, nyttemmin Idänsuhteiden museo Nootti. Lenin on Helsinki 98:n esityksen ensimmäisen osan toinen keskushenkilä, toista puoliskoa hallitsee Stalinin pitkä varjo.

Varsinainen päähenkilö on kuiten Vasili Petrovitsh N., se neuvostoihminen. Hän on Neuvostoliiton ajan läpi eläneenä tuon karmeasti epäonnistuneen yhteiskuntakokeen historian ruumiillistuma. Esityksen lähtötilanteessa hän tekee kuolemaa samassa hetkessä kuin Neuvostoliitto. Vasili Petrovitsh katselee jo sumentunein silmin mutta kirkkain muistikuvin Leninin saavutuksia, sisällissotaa, omaa umpilojaalia puoluehistoriaansa.

Esityksen toisella jaksolla Vasili Petrovitsh nuortuu elämään keskellä neuvostohistoriaa ja ikävä kyllä sen mustimpia hetkiä eli Stalinin 1930-luvun puhdistuksia. Hänet vangitaan löyhin perustein, mitä kommunistipuolueen uskollinen palvelija ei pysty käsittämään. Hän kuitenkin selviää vuoden mittaisesta vankeudesta ja toistuvista kidutuksista hengissä, toisin kuin vaimonsa. Ja kas, Vasil Petrovitshin hetken jo horjahdellut usko Stalinin erehtymättömyyteen palaa.

Neuvostoihmisen loppu on sekää hirveää että hirtehistä katsottavaa. Vaikuttava se on koko mitaltaan. Kyseessä on käytännössä monologi, sillä Vasili Petrovitsh on näyttämöllä äänessä käytännössä yksin koko keston, joka väliaika poislukien on noin kaksi tuntia ja vartti. Alkupuoliskolla hänen paasaustaan katkoo hoidokkiinsa silmin nähden leipiintynyt sairaanhoitaja, toisella jaksolla seurana ovat lyhyin piipahduksin NKVD:n kuulustelijat ja kiduttajat. Kaikkia sivuhenkilöitä esittää Elli Närjä.

Sami Lanki on kuitenkin näyttämön suvereeni keskipiste. Hän ei anna lavalla hetken rauhaa. Aivan valtavan intensiivinen roolityö. Ja Vasili Petrovitshin vanhuuden raihnaisuudesta huolimatta myös fyysisesti kova rupeama.

Lanki on Närjän ohella Helsinki 98:n ydinkaartia, molemmat on nähty useimmissa ryhmän tuotoksissa. Niin on myös visualisti Pavel Semchenko, jonka luoma videokooste esityksen taustalla oli alkuun jopa liian hyvä: sen kiinnostava historiallinen filmimateriaali uhkaa hetkin varastaa huomion. Toisella puoliskolla taustakuvat muuttuvat graafisemmiksi ja siten vähemmän huomiota kaappaaviksi.

Neuvostoihmisen loppu lienee Helsinki 98;n esityskatalogissa koko ajan tuotantovalmiudessa kuin sen muukin esitysrepertuaari. Toivottavasti tämä tärkeä näyttämöteos pääsee vielä jatkossakin näkyviin.

PRODUKTION TIIVISTELMÄ: ”Tutkimuksellinen esityshanke, jossa tarkastellaan kriittisesti suomalaista fasismia ja sen affektiivista perintöä”.

Pomintoja sen lähdeluettelosta: J. V. Snellman: Kootut teokset VI – Poliittiset kirjoitukset 1863-1868; Heikki Ylikangas: Murhenäytelmä nälänhädästä 1866-1868; Teivo Teivainen: Maailmanpoliittinen kansalliskävely; Perussuomalaisten puoluekokous 6.6.2025; Heikki Nurmio (san.): Jääkärimarssi.

Nuo käsiohjelmalehtisestä poimitut faktat saavat tämän Teatterikesän pääohjelmiston esityksen kuulostamaan enemmän akateemiselta lopputyöltä kuin teatteritaiteelta. Vaikka He sanoivat: Rajat kiinni -produktio ei lisensiaattityö tai eds pro gradu olekaan, se on vahvasti akateemistaustainen hanke, mutta samalla myös monitaiteellinen näyttämöteos.

Sibelius-Akatemian kulttuurisen musiikitutkimuksen lehtorin Kimi Kärjen johtaman kuusihenkisen tutkijaryhmän ja teatteriohjaaja Fiikka Forsmanin luotsaaman vähän isomman taiteellisen työryhmän yhteistyönä on edennyt varsin ainutlaatuinen hanke, josta kohtaavat kulttuurintutkimus ja esitystaide. Teatterikesässä hankkeesta saatiin kuudes ”ulostulo” kuten tekijät demojaan kutsuvat. Marraskuussa on luvassa pitkän, vuonna 2021 startanneen projektin loppuseminaari Turussa, ja koko prosessista syntyvän näyttämöteoksen ensi-ilta on määritetty väljästi vuodelle 2026.

Suomalaisen fasismin tunnemaisemia jäljittämässä. (Kuva: Maria Atosuo)

Tampereella nähtiin siis yksi noin puolituntinen fragmentti kokonaisuudesta ja sen päälle yleisö ja työryhmä jatkoivat yhteisellä keskustelutilaisuudella esityksen teemoista ja sen herättämistä ajatuksista. Aika paljon herättikin, sillä työryhmän tuottajan piti loppua kohti alkaa feidailla kommenttitulvaa, jotta ilta ei olisi venynyt ylimittoihin.

Luonnosmaista, joskin varsin tiukasti käsikirjoitettu, ohjattua ja visualisoitua puolituntista ei kannata tässä lähteä detaljoidusti arvioimaan. Todettakoon vain, että sitä hallitsi enemmän liikekielinen esittäminen kuin dialogivetoisuus. Tässä pätkässä painottui aiheena muun muassa Suomen 1860-luvun katovuodet ja niistä aiheutunut fataali nälänhätä.

Hankkeen teemaan eli suomalaisen fasismin perintöön nälkävuodet voi kytkeä vaikka sitä kautta, että fasismi on historiallisesti kummunnut epäoikeudenmukaisuuden ja eriarvoisuuden kokemuksista, jotka nälönhädässäkin kärjistyivät, vaikka eivät tuolloin vielä mitään ääriliikkeitä synnyttäneetkään.

Teatterikesän taiteelliselta johdolta oli aika persoonallinen veto ottaa tällainen presentaatiotyyppinen esitys festivaalin pääohjelmistoon. Siitä ei yksittäisenä puolituntisena aiempia demoja näkemättömälle jäänyt kauheasti käteen, mutta keskustelusessio oli hyvä. Kiinnostuksen ensi vuonna luvassa olevaan ensi-iltaan se ainakin herätti, miksei marraskuista tutkimushankkeen loppuseminaariakin. kohtaan.

Ehkä jommassakummassa tai molemmissa avautuu selkeämmin se, mistä juontuu esityksen nimi He sanoivat: Rajat kiinni. Äärioikeiston sloganista itänaapurin pelossa koko kansan hyväksymäksi teesiksi muuttunut tokaisu on tietysti sopivasti provosoiva otsikko teatteriesitykselle, mutta miten se kiteytyy hankkeen laajasta tutkimus- ja lähdeaineistosta. Siitä on syytä ottaa selvä.