On vähän hankala kirjoittaa elokuvasta, josta ennakkokatseluun mennessä oli päällimmäisenä yksi ajatus: olisko ollut kaikille armollisempaa, jos tämä olisi jätetty tekemättä?

Niin ehkä ajatteli myös neljä aiempaa Indy-hittiä ohjannut Steven Spielberg, joka jätti jo vuonna 2020 leikin kesken.

Muutenkin Indiana Jones and the Dial of Destiny -elokuvan koko käsikirjoitus-, kuvaus- ja tuotantoprosessi oli hyvin kiharainen. Ohjaajan lisäksi vitostarinan vaiheissa vaihtuivat kirjoittajat moneen kertaan, eikä viimeisissä kässärikrediiteissä ole enää George Lucasin, koko saagan alullepanijan, nimeä. Toki kultanäppi-Lucas hääri tuotannossa taustaeminenssinä, ”executive producerina”, olihan juuri hän aikoinaan tehnyt Paramountin kanssa diilin viidestä Indy-seikkailusta. Ainakin hän voi nyt messiaanisesti huokaista: ”Se on täytetty.”

Viisi kertaa siirtyi myös tämän viidennen osan ensi-ilta. Paha sanoa, onko työläs tuotantoprosessi parantanut vai heikentänyt lopputulosta, mutta sen voi heti todeta, että Spielbergin vetäytymisen myötä elokuvasta puuttuu koko idean alkuperäinen, poikakirjamaisen rento seikkailuhenki. James Mangoldin (kirjavassa filmografiassaan mm. Johnny Cash -elämäkertaelokuva Walk the Line, kilpa-autodraama Le Mans, Marvel-seikkailu Wolverine) ohjaus on kireämpi ja lähempänä toimintaelokuvien harmaata keskitietä kuin edeltävät Jonesin aarrejahdit – jos lasketaan pois setin tympein elokuva Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984), joka oli Spielberg-Lucas-tutkapariltakin varsin kehno suoritus.

ISOMPIA JUONIPALJASTUKSIA vältellen todettakoon tarinasta, että Indy Jones on nyt antiikin nero Arkhimedeen keksinnön jäljillä, josta osa on päätynyt toviksi hänen hyppysiinsä jo vuonna 1944, kunnes natsit sen häneltä nappasivat. Ja samat natsit ovat yhä tämän sittemmin taas kadoksiin joutuneen aarteen jäljillä herran vuonna 1969! Kolmannen valtakunnan luhistumisen jälkeen löytyy riittävästi neljännestä unelmoivia, etunenässä tohtori Völler, elokuvan ykköspahis, jota näyttelee tämän sortin rooleihin turhan paljon fakitettu taitava tanskalaistähti Mads Mikkelsen.

Prologi Saksassa, käynnistysvaihe New Yorkissa, sitten tutun karttavälikuvan kautta Marokkoon ja sieltä Egyptiin ja edelleen pitkin poikien Välimerta seilaamaan. Tempo on tuttua Indiana Jones -koohotusta, jossa sankarin kuontaloon lisää harmaita hiuksia tuottavat paitsi natsit myös oma oikullinen matkaseura eli tällä kertaa oma kummityttö Helena Shaw, jolla on myös arkeologista ymmärrystä. Fleabag-tv-sarjasta maailmanmaineeseen noussut Phoebe Waller-Bridge tekee tästä ”Indy-tytöstä” monia edeltäjiään särmikkäämmän ja siksi kiinnostavamman hahmon.

Viidennen ja varsin varmasti vihoviimeisen Indiana Jones -seikkailun kunniaksi tuotantotiimi on poiminut tarinaan mukaan muutaman hahmon matkan varrelta. Karen Allen piipahtaa loppukuvissa Indyn ikirakkaana Marion Ravenwoodina, joka nähtiin jo Kadonneen aarteen metsästäjissä ja sittemmin myös nelososassa Kristallikallon valtakunta. John Rhys Davisin esittämä uskollinen fiksaaja-apuri Sallah on myös yhä kuvioissa, hänkin enempi näyttäytymässä.

Phoebe Waller-Bridge tekee riuskan roolin Indiana Jonesin kummityttönä.

PALJON MUUTAKIN on elokuvasarjan tavaramerkkiosastolta poimittu taas herkkukoriin. On nokkela pikkupoika Indyn retkikunnassa aiheuttamassa sekä päänvaivaa että pelastamasaa pinteistä. On Jonesin kammoamia luikertelijoita, tällä kertaa tosin ankeriaiden muodossa, ja on luolissa päällekäyviä miljoonajalkaisia kammotuksia. Ruoskakin viuhuu, tosin ei ihan yhtä sähäkästi kuin joskus ammoin. Ja on ennen kaikkea jatkuvaa takaa-ajoa maalla, merellä ja ilmassa – saatananmoinen ralli päällä niin kuin eräs toinen fiktiosankari kuolemattomasti lausui. Heti aika alussa saadaan elokuvan hauskin kaaos, kun Indy ja jahtaajansa sekoittuvat New Yorkissa keskelle kuun valloittaneen trion Armstrong-Aldrin-Collins kunniaksi järjestettyä paraatia ja rinnan se kanssa käynnissä olevaa Vietnam-miekkaria. Siinä tiimellyksessä Indy joutuu takomaan peace-kyltillä pahiksia päin näköä.

Juuri tuollaisia silmäniskuja, harrisonfordmaisia virnistyksiä, elokuvalta jää kaipaamaan enemmän. Ford, joka itse on ollut vankumattomimpia viidennen elokuvan tekemisen puoltajia ja itsensä uudella Indyllä korvaamisen vastustajia (käsikirjoitusvaiheessa oli palloteltavana myös ”Indiana Jonesin poika” -tyyppisiä vaihtoehtoja), tarjoaa kyllä muutaman itseironisen heiton ikääntymisestä. Joko hahmon tai itsensä, molemmat lukutavat ovat sallittuja.

Elokuvan sankalla maskeerausosastiolla on toki ollut töitä muokata kasikymppisen Fordin kasvot alkukohtauksen alle nelikymppisen Indianan hipiäksi. Ja vähän on tietotekniikkakin jouduttu ottamaan toimintakohtauksiin avuksi vauhtia ylläpitämään. Alun junankatolla pomppinen näyttää jopa hellyttävän kömpelöltä animmaatiolta. Mutta muuten hän on entisensä, ja itsensä näköinen. Ja siksi ainoa vaihtoehto pääroolin tekemään.

Entä löytyykö vastaus itse itselleni asettamaan kysymykseen siitä, kannattiko tämä vitonen ylipäätään tehdä? Savolaistyyppinen lopputulema: no juu, mikäpä ettei… vaikka ilmankin olisi ehkä pärjätty.

Perusvaateensa Indiana Jones and the Dial of Destiny deja vù -vaikutelmistaan huolimatta täyttää: se viihdyttää. Väistämättä siitä tulee myös yksi tämän vuoden katsotuimmista elokuvista ympäri maailmaa.