Leopold Bloom vai Sebastian Dangerfield? James Joycen Odysseus vai J. P. Donleavyn Holtiton mies? Eli kumman klassikkoteoksen viboja löytyy enemmän tuoreesta kotimaisesta elokuvasta?

Tätä puntarointia kahden maineikkaan dublinilaisromaanin välillä kävin katsottuani Samppa Batalin uuden elokuvan Omenavarkaat.

Joyceen päin vaaka tuossa punnituksessa painuu siksi, että Omenvarkaatkin kertoo noin yhden vuorokauden mittaisen tarinan. Donleavya puoltaisi sekä päähenkilön nimi Sebastian, että vähän luonnekin, sillä aika holtiton tämä Joel Hirvosen esittämä nuori mies totta vie on, tosin Dangerfieldia vähemmän turvattomuuden tunnetta luova. Joka tapauksessa molempien henki leijui elokuvan yllä

Kun muuttokuorma ei ole koolla pilattu, jo kohta lähdetään nopean kirpputorivisiitin jälkeen “radalle”. Se ei ole mikään satasen pyrähdys vaan vähintään täysi ratakierros. Elokuva päättyy, kun seuraavan päivän aamu valkenee, ja välissä on menty lujaa, vaikka Sebastian on alkuun tolkuttanut kavereilleen, että tänään hän ei juo.

Sebastianin ja kamujensa odysseialla on niin vaaroja kuin viettelyksiä. Jälkimmäisistä yksi on nimeltään Satu, se kirpparimyyjä, jota päähenkilömme aluksi pakotettuna ja sittemmin hyvinkin vapaaehtoisesti lähestyy. Vaaraosastoa edustavat tarinan edetessä muun muassa Prisman “stevarit” sekä kilpaileva biletysporukka, jonka ohitse ei meinaa millään mahtua kulkemaan kapealla kadulla: käsirysyhän siitä tulee.

Omenavarkaiden tarina ei siis ole sinänsä ihmeellinen, mutta vähempikin riittää, kun kantavina rakenteina ovat kaupungin yö ja kukkaan puhkeava nuorten aikuisten rakkaus. Tästä yhdistelmästä on tehty elokuvia ennenkin, mutta meillä harvoin näin raikkaasti. Samppa Batalin ohjaus on vapaasti hengittävää lajia, vähän samaa kuin oli sen eräänlainen feminiininen vastakappale eli Alli Haapasalon parin vúoden takainen Tytöt, tytöt, tytöt. Näitä elokuvia yhdistää se, että molemmissa nuoret päähenkilöt kampittavat elämän eteen heittämät vastukset reippaalla irtiotolla arjesta, ja myös se, että molemmissa kamera tulee todentamaan tätä pitelemätöntä positiivista hilluntaa ihan iholle.

Siinä Batalin elokuva on poikkeuksellisen suvereeni. Mustavalkokuvaus tuo katsojaa liki niin näyttelijät – heidän kehonsa ja kasvonsa – kuin miljöön. Helsingin pimeä syysyö näyttää tässä elokuvassa poikkeuksellisen kiihkeältä. Se kutsuu puoleensa, mitä jotkut marras-joulukuun taitteen illat todellisuudessa harvoin tekevät.

Mustavalkoisuus ei ole Omenvarkaissa mikään ohjaajan itsetehosteinen alleviivaus, että katsokaa, nyt tehdään taidetta. Kaikki mustan, valkoisen ja ennen kaikkea harmaan sävyt istuvat elokuvan maailmaan luontevasti. Helsinki näyttää oikein hyvältä tällä väriskaalalla. Siksi loppukulminaatio, jossa yö muuttuu aamunkoitoksi ja elokuva samalla värilliseksi, tuntuu vähän pakotetulta.

OMENAVARKAIDEN esittäjäjokkoon on haalittu pieninkiin rooleihin nuoren näyttelijäsukupolven huippuryhmää. Mainittujen keskeisempien roolien tekijöiden lisäksi menossa mukana ovat muun muassa Isla Mustanoja, Anna-Sofia Tuominen, Otto Rokka, Akseli Kouki... Repliikkejä heille ei paljon ole, mutta tärkeintä on kirjaimellisesti olla hengessä mukana – siis luoda sitä valkokankaalle pelkällä läsnäololla.

Teatterin puolella mainioksi komedianäyttelijäksi tiedetty Joel Hirvonen tekee Sebastianina vielä lyhyehkön uransa vakavimman ja parhaan roolin. Hänen ilmaisunsa on just kohdillaan, hahmossa ei vedetä mitään yli eikä ali. Satua näyttelevä Satu-Tuuli Karhu on urallaan askeleen pidemmällä ja yhden Jussi-patsaankin (Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja) jo napannut, mutta tässä elokuvassa täysin samalla värähtelytaajuudella Hirvosen kanssa. Harmi, että pääosa-Jusseja jaetaan tasa-arvoa manifestoiden nykyisin vain yksi. Tämä raikas pari ansaitsisi kumpikin omansa.

Mukavana kontrastina Batal on nostanut nuorten rinnalle muutamiin vilahdusmaisiin pikkurooleihin konkarinäyttelijöitä, muun muassa Jaana Saarisen, Matti Onnismaan, Taisto Oksasen ja Mikko Koukin, jonka esittämä automies voisi olla oman tarinansa väärti – nyt saamme nauttia vain pari minuuttia tämän mustaparran mystisyydestä ellei peräti myyttisyydestä.