Alan palkatuimman miehen Hal Needhamin ohjaama Hooper (1978) kuvasi melko mukiinmenevästi ikääntyvää stunt-ukkoa, Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) keräsi kiitosta kriitikoiltakin.

Vuosikymmenen vaihduttua televisiossa alkoi pyöriä sarja The Fall Guy (1981-86). Sen takana oli kultanäppi Glen A. Larson (1937-2014), jonka samanaikaisiin menestyssarjoihin lukeutuivat myös Magnum, Taisteluplaneetta Galactica ja Ritari Ässä.

Toisin kuin niitä, Suomessa The Fall Guyta esitettiin vain kaapelikanavilla nimellä Vaarojen mies. Näin siitä silmät puolittain pyöreinä yhden jakson juuri omilleen muuttaneella serkullani Tampereen Onkiniemessä keväällä 1985.

Stunteille riitti kyllä laajalti kysyntää, mutta ilmiöiden vuorovedessä itse ammatti herätti siis myös sisällöllistä kiinnostusta.

40 vuotta myöhemmin The Fall Guysta on tehty elokuva. Uutuus alkaa vetoavasti Kiss-yhtyeen hitillä I Was Made for Lovin’ You (1979) ja kierrättää sen kertosäettä myös pitkin elokuvaa erilaisina versioina.

Valinta kuvastaa osuvasti edellä mainitun ajanjakson poikamaisen eskapistista populaarikulttuuria.

Siinä onkin kiinnostavin anti, mitä The Fall Guylla on tarjottavanaan.

”VAAROJEN MIES” on todellakin yhä mies, ja yhä myös nimeltään Colt Seavers (Ryan Gosling). Alussa hän joutuu rutiinisuorituksensa keskellä työtapaturman uhriksi ja jää sivuun koko alalta.

Entisen mielitietyn Jody Morenon (Emily Blunt) ohjaama uutuuselokuva kuitenkin kaipaa kuntoutuvaa miestä, etenkin, kun sen päätähti on kadonnut jäljettömiin.

Rikosjuoni ja rakkaustarina on käsikirjoitettu löyhemmiksi ja latteammiksi kuin edellä mainituissa 80-luvun amerikkalaisten tv-sarjojen jaksoissa konsanaan.

Draaman ja henkilöiden pinnallisuudessa on tietysti ripaus itseironiaa, mutta se ei ole riittävän iskevää ja etäännyttävää.

Rasittavaksi yltyvästä komediallisesta vaihteesta vastaa tuottajaa näyttelevä Hannah Waddington, se vitsiniekka viime vuoden euroviisujen juontajakolmikosta.

Vauhtia, joukkokohtauksia ja sähellystä riittää, ilman, että se olisi hetkeäkään erityisen lumoavaa. Ikään kuin Gene Simmons puuttuisi cameoroolista.

Digiajan vaikutusta stunt-kulttuuriin David Leitchin, niin ikään entisen stuntin, ohjaama elokuva ei ihmeemmin ruodi, vaikka nykymaailmassa se tapahtuu.

The Fall Guyssa olisikin paljon mahdollisuuksia. Mieleen tulevat hiukan oudosti Douglas Sirkin melodraamat, joita on nähty kevään mittaan televisiossa.

Rakkauden ja elämänpalon, vauhdin ja kuolemanuhman mutkikas kombinaatio voi olla sekä syvällistä että säväyttävää, kun miettii vaikkapa taitolentämisen parissa solmuilevaa Paholaisen enkeleitä (1957).

The Fall Guy sen sijaan on tyhjää, mainosmaisten ihmisenruotojen temppuilua, joka väittää Ryan Goslingin ikipuhtoisilla pojunkasvoilla, että väkivalta ei satu, kun on ammattimies asialla. Emily Bluntia käy sääliksi, vaikkei hän sitä varmasti ansaitse.

Vieläköhän kaapelikanavalta tulee ohjelmaa?