Se, jos mikä, välittyy valkokankaalta, kun vanhanaikainen, muistorikas Universalin logo liikehtii tuttuun avaruudelliseen tapaansa. Ja filmikin poksuu ja raksuu – juuri niin keinotekoisesti kuin se digitaalisesti on mahdollista.

Alexander Paynen uutuus The Holdovers on levittävinään päällemme 1970-luvun alun lumouksen. Tapahtumat ajoittuvat joulun ja vuodenvaihteen juhlakauteen 1970-71 ja sijoittuvat lähtökohdiltaan New Englandin yhteen sisäoppilaitokseen, Barton Academyyn.

PAYNE MUISTETAAN erityisesti reissuelokuvistaan About Schmidt (2002), Sideways (2004) ja Nebraska (2013). Hän tekee rauhallisesti soljuvia, hivenen satuttavia ja sangen humoristisia, aina hyvin käsikirjoituspainotteisia elokuviaan niin sanottuun aikuiseen makuun – ja usein onnistuukin varsin hyvin.

Juuri Hunham on kaikista opettajista valikoitunut jäämään joululomaksi opinahjoonsa vahtimaan pientä ryhmää kiukuttelevia ja osin omahyväisiä poikia, joilla ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta lähteä nauttimaan vapaasta kotikonnuilleen.

Kouluun jää myös sen kokki Mary Lamb (Da’Vine Joy Randolph), jonka poika on aikoinaan opiskellut Bartonissa, mutta taloudellisten vaikeuksien takia joutunut keskeyttämään ja värväytymään Vietnamin sotaan, jossa on myös kuollut. Niin Paul kuin Mary yrittävät teräviä naukkaillen selvitä tutut rutiininsa sekoittavien juhlapyhien yli.

RIKKAIDEN VALKOISTEN ja sosiaalisesti edistyneinäkin kovin köyhien mustien eriarvoisia mahdollisuuksia käsitellään avoimesti, mutta niin sisäsiististi ja poliittisesti korrektisti kuin 1970-luvun jälkeisissä tiedostavissa amerikkalaisissa elokuvissa usein tapana on ollut.

Välillä tuntuu kuin elokuva ei olisi vuoden 1970 välittömän reaktiiviseen kulttuuriseen ilmapiiriin pyrkinytkään – pikemminkin kuin se olisi jämähtänyt retroilussaan vuoteen 1985. Elokuvan alkupuoli on kuin sekoitus John Hughesin The Breakfast Clubia ja Michael Dinnerin Poikakoulua, vielä ripauksella vähän myöhempää Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seuraa (1989).

Kun suurin osa pojista saa vanhemmiltaan luvan lähteä pitkälle hiihtovaellukselle erään pojan isän saapuessa paikalle helikopterilla, ainoa kloppi, jonka huoltajiin Hunham ei saa yhteyttä kysyäkseen tähän lupaa, on Angus Tully (Dominic Sessa).

Perinteiseen tapaansa Payne lähettää jäljelle jäävän kolmikon lopulta matkalle, Bostoniin. Sen myötä elokuva saa hiukan Hal Ashbyn mestariteoksen Saattokeikan (1973) sävyjä, mutta itse tarinan rakenne alkaa sojottaa ennalta-arvattavana kompassina ihmiselon vastoinkäymisten empatisoiden palautuvaan ytimeen.

David Hemingsonin käsikirjoitus noudattaa varsin määrätysti niin sanottujen elämän oppituntien terapeuttiseksi tarkoitettua kaavaa. Kun elokuvan alkupuolella dynamona on juuri Mary ja hänen peittelemätön surunsa, jotka ovatkin Randolphin näyttelemisen ansiosta teoksen parasta antia, niin Bostonin-matkan aikana, opettajan ja oppilaan taustojen paljastuessa, hän jää nyt kummallisesti sivummalle, tuokiokuviin. Angusin suuri ja vaikea hetki vaikuttaa viitteeltä Bob Rafelsonin Rajujen kuvioihin (1970, mestariteos sekin) huimimpaan kohtaukseen, jossa Jack Nicholson teki bravuurinsa. Paul taas ajautuu Paynen nautittavan taitavasti ohjaaman sattuman uhriksi.

MIELENTERVEYSONGELMIEN pelon ja urapolun epäoikeutetussa menettämisessä ohkaisesti piipahtava The Holdovers on kolminkertaisena luonnetutkiskeluna juuri pikkaisen liian fiksu ja sympaattinen ollakseen niin välkky ja sensitiivinen ajankuva millaiseksi se tekeytyy. Paynen antama kuva yksinäisistä sieluista, jotka kristillisen välttämättömyyden pakosta kohtaavat toisensa ja toistensa kolhut ja sitä kautta kehittyvät, toteuttaa pohjimmiltaan joulun sanomaa ja tsemppaa heitä kriittisellä hetkellä, mutta onko se tarkemmin ottaen kiinnostunut hahmojensa perimmäisistä traumoista juuri muina kuin tarinankerronnan mekanismeina?

The Holdovers edustaa miellyttävän lämmintä estetiikkaa ja piparkakunmakuisen kevyttä melankoliaa, mutta yleisine elämänpettymyksen teemoineen se ei tavoita riittävän vahvasti 70-luvun alulle ominaista yhteiskunnallista terää vaan tukeutuu viime kädessä tuoreempien aikojen yksilöhumanistisiin voimaannutuksiin.

Paynen juhlittu uutuus onkin ajallemme ominaisesti ihan hauska ja suht koskettava elokuva, jossa hahmot toimivat juuri kuten odotamme ja ehkä toivommekin heidän toimivan. Silti, he jäävät yksin, jopa entistä enemmän, mutta sitä kokemusta Payne ei katsojille suo. Tuloksena onkin erilaisia yksinäisyyden painoja pintaan nostava elokuva, joka sulavan kanssakäyvän muotonsa puolesta suorastaan kavahtaa omaa aihettaan.