Englannissa elokuvien käsikirjoittamista opiskellut Aino Suni tuo mannermaisia tuulia suomalaiseen elokuvailmastoon. Hänen esikoispitkänsä Sydänpeto näyttää ja tuntuu energisessä soljuvuudessaan ja neonvärisessä yleisilmeessään perin viimeistellyltä. Gaspar Noén visuaalinen maailma tulee hiukan mieleen. Yltäkylläisesti käytetty musiikki virtaa tämän päivän soundeissa.

Sisuksiltaan kyseessä on varsin perinteinen nuorisofilmi, ainakin puoleenväliin. Pimeässä Helsingissä asuva lyhyt-ja viherhiuksinen Elina (Elsi Sloan) muuttaa äitinsä kanssa aurinkoiselle Rivieralle varakkaan isäpuolensa hoteisiin. Siellä hän tutustuu siskopuoleensa Sofiaan (Carmen Kassovitz), tumma- ja pitkähiuksiseen kaunottareen, joka on kasvamassa ballerinaksi. Balettiesityksen aikana Elina ihastuu Sofiaan.

Tämän jälkeen Sydänpeto ei menekään aivan odotetusti. Se ei tarjoa moraalista käännettä vaan kutsuu katsojan jakamaan Elinan salaisuuden. Varsinaisen trillerin sijaan syntyy hiukan liioiteltu tarina pakkomielteestä.

EHKÄPÄ RANSKALAISEN yläluokkaisen miljöön takia Sydänpedosta juolahtavat mieleen monet Claude Chabrolin elokuvat, joiden porvarillisissa piireissä ihmissuhteiden valta-asetelmat ja luonteiden pimeät puolet paljastuivat hyvin arkisesti, niistä dramaattista numeroa tekemättä. Erityisesti tuli mieleen Naarashirvet (1968).

Suni ei ole tehoissaan aivan yhtä hienovarainen – osoittelevuutta on jäänyt aika lailla matkaan. Sydänpeto pyörii vahvasti Elinan sisäisissä tuntemuksissa, jotka nousevat hänen pettymyksistään, mutta ei tarjoa hänen kyseenalaiselle toiminnalleen juuri minkäänlaista vastavoimaa edes ulkoisista motiiveista tai epäilystä.

Siitä huolimatta vastakohtaisuuksia Sydänpedossa riittää. Valtavirran ja korkeakulttuurin, kolkon pohjoisen ja vauraan etelän, lähiöbileiden ja linnakemujen vastakkaisuuksia ei onneksi alleviivata, mutta ei myöskään tutkita. Sydänpedossa on kiehtovia aineksia, jotka kelluvat korealla pinnalla. Näissä puitteissa on lopulta vaikeaa uskoa sitä, kuinka kieroksi Elinan ja Sofian suhde kehittyy.