Rouva Harrisin tarinassa on haaveellista haihattelua, mutta silti sillä on jalat maassa, todellisuudessa.

Jukka Sammalisto

1950-luvulle ajoittuva Rouva Harris lähtee Pariisiin ei ole tietenkään ulkoisilta mittapuiltaan ajankohtainen elokuva. Siitä tuli kuitenkin yllättäen sellainen omissa aikatauluissani, sillä satuin näkemään elokuvan samana iltapäivänä, jolloin kuningatar Elisabet II kuoli. Ajankohtaisempaa elokuvaa syksyn ensi-illoista ei siihen uutispäivään olisi voinut keksiä.

Rouva Harris lähtee Pariisiin tarjoaa avoimen todellisuuspakoista tunnelmaa, jossa toisen maailmansota näkyy siinä vielä varsin vastikäisenä painolastina. Ollaan siis jo kaukaisessa maailmassa, johon Elisabet II oli yksi viimeisiä hallinnollisia linkkejä.

Nimiosassa on lontoolainen siivooja Ada Harris (Lesley Manville), joka on menettänyt miehensä sodassa, mutta elelee edelleen tämän kuviteltuja neuvoja parhaansa mukaan noudattaen. Sotalesken eläkkeen varsin myöhään saadessaan Ada päättää sijoittaa sen haaveilemaansa pukuun, jota lähteekin teettämään Diorin muotitalosta Pariisista.

HAAVEELLISEN TARINAN tausta on amerikkalainen. Paul Gallicon romaani Mrs. ’Arris Goes to Paris ilmestyi 1957. Englannissa se julkaistiin kuitenkin vuotta myöhemmin nimellä Flowers for Mrs. Harris. Siitä Heidi Järvenpää suomensi sen vuonna 1960 nimellä Kukkia rouva Harrisille.

Romaanista on tehty Yhdysvalloissa kaksi tv-sovitusta, ensimmäinen heti 1950-luvulla ja toinen vuonna 1992, nimiosassaan Angela Lansbury, joka noihin aikoihin tunnettiin Suomessa etsiväsarjasta Murhasta tuli totta. Pitkän uran 1940-luvulta lähtien tehnyt Lansbury kuoli toissa viikolla 96-vuotiaana.

Löytyypä teoksesta myös Elia Kallion Radioteatterille ohjaama kuunnelmasovitus vuodelta 1966, nimiosassaan itseoikeutetusti Emma Väänänen – sen voi kuunnella Yle Areenasta toistaiseksi.

Yleissävyltään kirjan ensimmäinen englantilainen kamerasovitus on herttaista haihattelua, mutta sellaisena se kasvattaa erikoisen hyvin jalkansa kiinni maahan. Sen maailma on patinoituneen viehättävä kuin yksi jo vähän pölyttynyt romanttinen kirja isoäidin kirjahyllyssä, nide, josta ei koskaan lapsena ollut ihan varma, oliko sitä kukaan edes kunnolla lukenut.

Sodan taakka konkretisoituu siinä, kuinka hukassa Harris on itsensä kanssa. Puolison menetystä ei korosteta vaan se näkyy Manvillen hienostuneessa näyttelijäntyössä, jossa hivenen naiivi ja yksinkertainen henkilö lähtee laajentamaan todellisuudentajuaan omaa harmaantunutta arkeaan kauempaa. Muotitalon hierarkioihin törmääminen palauttaa hänet ennen pitkää maan pinnalle, kohtaamaan itsensä ja oman yhteiskunnallisen asemansa. Käänne tapahtuu eriskummallisen uskottavasti ja luontevasti, jopa satuttavasti.

Ollakseen niinkin suuri tähti kuin Isabelle Huppert on suorastaan hämmentävää, kuinka pienesti ja sivuun jääden hän tulkitsee roolin Diorin piukeana johtajana. Huppert antaa hulppeasti tilaa mahtavalle Lesley Manvillelle. Jos ohjaaja Anthony Fabian olisi erityisesti Pariisin-jaksoissa karsinut liiallisia lapsekkuuksia, lopputulos voisi nousta suurempaankin arvoon.