Laajan ja monitilaisen näyttämökuvan ensipyöritykset Helsingin kaupunginteatterin suuren puolen tunnetusti lavealla lavalla nostavat mieleeni vähän yllättävän referenssikokemuksen kolmen vuoden takaa: Paavo Westerbergin Fanny ja Alexander -ohjauksen. Siinäkin esityksen keskushenkilöt ja heidän koko elämänpiirinsä tuli esitellyksi muutamalla pyörönäyttämön kiepautuksella.

Let’s Play Business -näytelmässä laajakuvan esittelyä edeltää näyttelijäjoukon nokkahenkilönä heiluvan Wandan, jota esittää Wanda Dubiel. Hän tekee prologissaan tiettäväksi tämän kokonaisuuden toisen ulottuvuuden, metatason. Siinä saamme seurata olla osana, kun tehdään teatteria teatterissa, livahtaa muka kulisseihin katsomaan, miten itsekeskeisen naisnäyttelijän dominoima ensemble suoriutuu Juha Jokelan uutuuskomedian vaateista. Ei kovin hyvin, sillä tasolla. Todellisuudessa vallan oivallisesti.

Uuudella toimarilla (Martti Manninen) on paljon out of the box -ideoita. Taustalla kapinoivaa Reettaa esittävä Sanna-June Hyde.

Kun entisen johtajan kunniaksi aletaan puuhata häneen nimeään kantavaa kannustinpalkintoa, alkavat HX:n kiiltäviksi sminkatut kulissit säröillä ja dynaamiseksi koetun työyhteisön välit kiristyä. Raimo Hemmingin jämäkän johtajan maineen takaa alkaa näet paljastua kiusaamista, henkistä väkivaltaa, sovinismia ja sukupuolista häirintää läheneviä kiusallisia episodeja vuosien varrelta.

Niitä on esiin nostamassa firman media- ja pr-suhteista vastaava Reetta ”Ressu” Hänninen (Sanna-June Hyde), jonka mielestä Hemmingin johtamistsapa ei ole minkäänjnimikkopalkinnon väärti.
Toista näkökantaa edustaa muun muassa toimialajohtaja Hannu Laakso (Santeri Kinnunen) – ei vähiten siksi, että hänen on huhuttu olevan ensummäisen Hemming-palkinnon saaja. Muut tyntekijät eivät oikein tiedä, mihin leiriin asettuisivat

HX:n yrityskulttuurista olisi varmasti saanut ihan omillaan toimivan näppärän komedian, mutta Joikelan moniulotteisessa kokonaisuudessa se edustaa ikään kuin vakavampaa puolta, business-osastoa ja työelämäkritiikkiä. Sen vastapainoksi nousee näytelmän otsikon toinen sana, suomeksi kaksoismerkityksellinen play, ja sitä kumpaakin HKT:n suurella näyttämöllä tehdään. Let’s play Business -näytelmässä siis näytellään teatteria teatterissa -ideansa mukaisesti kahden esityksen edestä ja samalla leikitään estottomasti teatterintekemisen konventioiden ja hierarkioiden kustannuksella.

Siitä syntyy komediaa. Sekä älyllistä että ihan sekoilufarssiksi livahtaavaa, suoranaista slaostickiäkin, kuten loppuhuipennuksessa apuun otettavat ryhmysauvat osoittavat.

Juha Jokela ei ole tainnut määritellä mitään näyttämötekstiään suoranaisesti komediaksi sitten esikoisensa Mobile Hotrorin, vaikka katsojat ovat repeilleet naurusta lähes kaikkien hänen draamojensa äärellä. Mikäpä muuten olikaan tuon valtavaksi näyttämöhitiksi nousseen, ympäri maata eri toteutuksia saaneen Mobile Horrorin komediallinen tapahtumakehykas – kas, moderniin yrityskulttuuriin panostava it-firma.

Let’s play Business tuntuu vähän kuin synteesiltä Jokelan koko tähänastisesta näytelmätuotannosta. Ajatuksellisesti siinä on eniten yhtälaisyyksiä mainittuu Mobile Horroriin ja Espoon kaupunginteatterissa esitettyyn Esitystalous I:een ja Esitystalous III – Radioon, joissa muuttuva bisnesmaailma ja kriisiytyvät työyhteisöt olivat ydinasiaa.

Visuaalisesti ”LPB” tuo mieleen Esitystalous I:n ja II:n, joissa molemmissa Jokela kokeili luovasti videoilmaisun mahdollisuuksia niin tekstin kuljettamisessa kuin näyttämökuvien rikastuttamisessa – molemmissa videosuunnittelija oli sama kuin nyt kaupunginteatterissa: Timo Teräväinen.

Wanda Dubielin eturampista pitämät etäännyttävät teatteritekniset ”luennot” taas tuovat mielee Ria Katajan huimat seminaariesitelmät näytelmässä Dosentit. Let’s Play Businessin käsittelemä uuden ja vanhan työpaikkakulttuurin välinen kuilu tuo mieleen Jokelan näytelmän Petriarkka, jossa sukupolvikuilu repesi vanhan ja tuoreen poliittisen kulttuurin väliulle. Ja kun oikein alkujuurille etsiydytään, irtoaa tämän näytelmän Reetan ja äänimiehen dialogista vahvoja flashbackeja tv-sarja Pulkkisen radiopersoona Osmosta ja äänitarkkailjastaan Reksasta.

NIIN KUIN AINA, Jokelan kirjoittama dialogi on taas nopeaa jakielellisesti äärinotkeaa, mutta silti katsojan helposti vastaanotettavaa ja näyttelijöillekin ilmeisen suunmukaista, kun teksti heiltä niin hyvin putoaa. Kuvitteellisen näyttelijäensemblen koko ajan kiihkeämmäksi käyvä dialogi on niin uskottavaa, että tuntuu paikoin jopa siinä hetkessä improvisoidulta, vaikka tiedän Jokelan työtavan niin tarkaksi, että kyllä ne kaikki replkiikit ”plarista” löytyvät.

Jos onkin kiihkeää ja mukaansatempaavaa, niin paikoitellen ja etenkin loppua kohden nämä teatteriteatterilliset juonteet ja Wanda-hahmon sooloilut ja yhteenotot teatterin talouspäällikön kanssa venähtävät vähän pitkiksi tai leveiksi. Niin hauskoja kuin ovatkin (erityisesti Jan-Christian Söderholmin esittämä talouspäällikkö), ne alkavat syödä tilaa kiinnostavaksi viritetyltä pääjuonelta, kunnes lopulta nämä kerronnalliset polut yhtyvät, ja seuraa sen päiväinen kaaos, ettei ole helppo erottaa, kuka on missäkin roolissa ja todellisuudessa.

Johtava näyttelijädiiva Wanda (Wanda Dubiel) ja teatterin talouspäällikkö (Jan-Christian Söderholm) kiistelevät taiteen ja ansaintalogiikan suhteista.

Yksi talouspäällikön suusta irtoava repliikki jää hullunmyllystä erityisenä mieleen: ”Meillä on tässä teatterissa nollatoleranssi henkirikoksille”, minkä hän yrittää heti laventaa muotoon ”välivallalle” mutta ryhmysauvoilla toisiaan mätkivälle näyttelijäryhmälle se ei taida enää kuulua.

Vielä kun toteaa, että Let’s play Business näyttää pirun hyvältä konttorisokkelolavastuksineen ja tarkkoine pyörönäyttämön käyttöineen (miten ihmeessä näyttelijöiden asemat on saatu harjoiteltua tösmällisikksi jatkuvasti liikkeessä olevassa labyrinttilavastuksessa!?) sekä vaikuttavine, kattotilan päälle liukivine valaistusratkaisuineen, niin voi sanoa, että komedialla on myös komeat puitteet.

Tarkkaa sekä kuulo- että näköhavainnontia edellyttävänä Let’s Play Business ei ehkä ole ykkösvaihtoehto pikkujoulukauden drinksutelleille työpaikkaseurueille (vai mitä sanoo HKT:n oikea talouspäällikkö?) vaikka hetkin perusfarssin elementtejäkin tarjoaa.
Kirjoittajansa tuotannossa LPB ei yllä Esitystalous I:n (2010-luvun paras kotimainen draama minun kirjoissani) tai sivistyskeskusteluun upeasti osaaottaneen Dosenttien (2020) tasolle, mutta Mobile Horrorin kanssa se käy kisaa Jokela rankingin top 3 -sijoituksesta.