Jotain erittäinkin hauskaa ja tunnekeskuksia vavisuttavaa kuvittelisi olevan luvassa…

Niinhän sitä kuvittelisi, mutta valitettavasti noilla mainituilla elementeillä siunattu elokuva Yesterday jää osiensa summaa pienemmäksi, aika tavanomaiseksi romanttiseksi komediaksi. Se kutistuu nostalgiatripiksi, vaikka se voisi näykkiä satiirin hampain nykyistä popmusiikkiteollisuutta ja sen lopputuotteiden kertakäyttöistä luonnetta.

Fantasia-ainekset maailman Beatles-muistin pimentämine sähkökatkoineen tekevät tarinasta vähän höttöisen, mutta jos ne hyväksyy, katsomiskokemuksesta tulee antoisampi.

Pimeän piirto vie Beatles-muistin

Aiemmin vain pubien nurkissa akkariaan soittelevasta, menestyshaaveista jo pikku hiljaa luopuneesta Jack Malikista tulee kirjaimellisesti yhdessä humauksessa ainutlaatuisuus. Globaalin sähkökatkon aikana ihmiskunnalta katoaa kosketus Beatlesin musiikkiin – paitsi Jackilta, joka säästyy muistinpyyhkiytymiseltä ilmeisesti siksi, että on tajuttomana pyöräkolarin jäljiltä, kun koko maailma pimenee 12 sekunniksi. Todellinen onni onnettomuudessa.

Kun Jack seuraavassa vaiheessa tapailee ystävilleen Yesterdayta, nämä noteeravaat sen vaikuttavaksi biisiksi, ja kyselevät, että koska sinä tuollaisen olet tehnyt? Jack sanoo, että ei, näitä lauluja tekivät John ja Paul, jolloin kaveriporukan reaktio on: John ja Paul who?

Saman tekee tietoverkko. Kun Jack googlettaa nimet, vastaukseksi tulee ensimmäisenä paavi Johannes Paavali II (engl. John Paul). Beatles-haku tuo ruudulle koppakuoriaisen. Samassa rytäkässä dataverkosta on hävinnut myös muun muassa Oasis-tieto. Haku tuottaa Gallagherin veljesten sijaan keidaskuvia.

Sukupolvirajat näkyvät tässä Beatles-mielessä uudessa neitseellisessä maailmassa. Kun Jack soittelee pianolla vanhemmilleen ja näiden naapureille jumalaista melodiaa, näitä tuskin voisi vähempää liikauttaa moinen kilkuttelu. Biisin nimikään ei jää oikein mieleen. Oliko se “Leave It Be”?

Jack näkee tilaisuutensa koettaneen: vihdoinkin maineeseen, vaikkakin lainabiisein – joita tosin kukaan ei sellaisiksi tunnista!

Biisien originaalinimet eivät kelpaa myöhemmässä vaiheessa myöskään isolle amerikkalaiselle levy-yhtiölle, jonka myllyyn “uusi” lauluntekijäihme Jack joutuu.

Tästä amerikkalaisyhtiön tuotantomyllystä irtoavat elokuvan maittavimmat gagit – kiitos erityisesti Kate McKinnonin, joka esittää levyfirman pr-päällikköä iso vaihde silmässä.

Mutta kuten sanottu, enemmänkin olisi ollut tästä kuviosta irrotettavissa. Curtisin käsikirjoitus on tässä kohtaa liian kiltti.

Aika hauskoja hetkiä koetaan myös Jackin päästessä ensimmäisen kerran maistamaan suuren maailman meininkiä Ed Sheeranin kiertueen lämppärinä. Muun muassa Back in the U.S.S.R. kajahtaa Moskovassa komeasti, ja Venäjä on polvillaan. Niin on myös Sheeran, joka häviää bäkkärillä viritetyssä instant-biisintekokilpailussa Jackille – tämän “tuotos” kiva balladi nimeltä The Long And Winding Road.

Sheeran tekee hilpeän cameo-roolin hieman arroganttina starana, joka  näkee Jackin biisien täydellisyyden, mutta suhtautuu potentiaaliseen kilpailijaan alkuun  hiukka koleasti. Juuri hänen mielestään Hey Dude kuulostaisi biisinimenä puhuttelevammalta kuin Hey Jude.

Säyseä loppu

Jackin ja hänen bestiksensä (myös sen menestyksestä vapaan pubivaiheen managerinsa) Ellien (Lily James) ammattillisen suhteen lämpiäminern kohti lemmenleiskuntaa työntää Yesterdayta kiihtyvällä tahdilla romanttisen komedian fakkiin. Tätä lajia janoavat katsojat palkitaan söpösti lopussa, mutta viime vaiheen yllätyskierteitä odottavat ehkä pettyvät. Oletus siitä, että Jackin puhaltaman Beatle-kuplan on pakko jossain kohtaa puhjeta, täyttyy turhankin mahtipontisesti ja siirappisesti.

Beatlesin musiikille Yesterday-elokuva tekee kiistatta kunniaa, paitsi alleviivaavamalla noiden laulujen ikikestoisuutta, myös tarjoamalla pieteetillä tehtyjä tulkintoja klassikkobiiseistä. Jackia näyttelevä alle kolmekymppinen Himesh Patel laulaa Lennonin ja McCartneyn evergreenejä sisäistetysti ilman tarvetta tehdä ronskeja irtiottoja.

Elokuva ja sen soundtrack löytävät oletettavasti hyvin yleisönsä. Ehkä ne  myös tekevät lähetystyötä Beatles-musan levittämiseksi uusien kuuntelijasukupolvien rakastettavaksi. Siinä on kylliksi oikeutusta tämän vähän kesynkin elokuvan olemassaololle.