Suomalaisen nykyelokuvan myyvimmän ohjaajan Timo Koivusalon bravuureja ovat rutikuivat näköispatsasepookit maamme kulttuurihistorian jättiläisistä.

Rane Aunimo

Demokraatti

Elokuvantekijä liikkuu matalasta korkeaan ja takaisin Pekko Aikamiespojan sujuvuudella. Kulkuri ja joutsen (1999) Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta, Rentun ruusu (2001) Irwin Goodmanista ja Sibelius (2003) säveltäjämestarista muodostavat Nakkilan itseoppineen elokuvamogulin aikuistuotannon dramaattisen ytimen.

Kun uudet Pohjantähti-filmatisoinnit kuluvan vuosikymmenen vaihteessa eivät löytäneet nuorempaa sukupolvea eivätkä puhutelleet enää vanhaakaan, Koivusalosta kuoriutui Risto Räppääjä -lastenelokuvien ohjaaja.

Olavi Virta -elokuvan tekohetkeksi voisi kuvitella kivikautta.

Olavi Virta (2018) voi jäädä viimeiseksi ihmiskokeeksi siitä, vieläkö kotimainen seniorimarkkina seuraa Koivusalon arkaaista tietokirjatyyliä kaupunkikeskusten multiplex-teattereihin tai maakuntapitäjien pikkusaleihin. Hänen uusinkaan laulajapotrettinsa ei luovu urankaarihahmottelusta, jossa kohteen elämän tunnettuja tapahtumia juostaan läpi puuduttavassa kohtausputkessa vailla vihjaustakaan satunnaisia jaksoja kokoavasta näkemyksestä. Kuvasommittelun jähmeyksissä sinänsä osaavat näyttelijätkin vaikuttavat usein kykyjään hukkaavilta lausuntoautomaateilta.

Tyyli voisi kelvata Ylen kakkoskanavan kotimaisena sarjaviihteenä 1980-luvulla, mutta mennyt aika on auttamattomasti takanapäin. Elokuvataide kuvaa väistämättä kahta aikaa kerrallaan: kuvaamaansa ja tallennushetkeä. Olavi Virta -elokuvan tekohetkeksi voisi kuvitella kivikautta.

Tango- ja iskelmävirtuoosin huimaava nousu, suuren suosion vuodet ja traaginen loppu tunnetaan. Sodanjälkeisessä Suomessa ei ollut monta Virran kokoista tähteä. Rautavaaran lailla Virta löydettiin myös elokuviin, enemmän tai vähemmän hänen laulajuutensa ympärille kyhättyihin osiin.

Lauri Tilkanen on kyllä ulkoisesti komea tumma sankari Virran nuoruusvuosina, muttei mikään karismaattinen lavailmestys, johon liittää toipuvan kansakunnan hapuilevia haaveita. Pispalan pohjakosketuksessa 1970-luvulla näyttelijäksi vaihtuu ikäisempi Raimo Grönberg.

Koivusalon elokuvassa kuullaan varsin paljon alkuperäislevytyksiä, mistä teokselle täysi tunnustus. Seisoskelevista tuokioista ei vain välity autenttinen verevyys sen paremmin kuin visuaalinen tyylikkyyskään. Laulujen lunnaiksi tarjotaan hengetöntä elostelua ja rempseää ryypiskelyä.

Virran henkilössä korostuu kukasta kukkaan juosseen aviomiehen petollisuus ja pullosta pulloon juoneen alkoholistin kiihtyvä rappiollisuus. Paradoksaalisesti elokuva ei tunnu siltikään kriittiseltä.

Äänilahjoiltaan ylivertainen Virta latistuu laulajana ryyppyretkueen jäseneksi, miehenä häntäheikiksi, isänä poissaolijaksi ja esikuvana arveluttavaksi idoliksi. Nyyhkivä loppukatkelma pehmentää ylipitkän elokuvan yksipuolisuutta sovinnollisemmaksi sepitteeksi hukatuista mahdollisuuksista.