Sisällissotaa alettiin romantisoida myös nuorten sosialidemokraattien keskuudessa. Aiemmin sitä oli puo­luees­sa pidetty lähinnä järkyttävänä onnettomuutena, työväenliikkeen ”sortuma-aikana” kuten punavankimuistomerkin pystyttämiseen penseästi suhtautunut Rafael Paasio totesi vuonna 1967. Paasion mielestä vuodessa 1918 sosialidemokraatteja ja kommunisteja yhdisti vain suru. Tapio Bergholm on kirjoittanut tästä ansiokkaasti Suomen Kuvalehteen vuonna 2008.

Suuret ikäluokat tulivat mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan kylmän sodan maailmassa. Suomessa harjoitettiin aktiivista ystävyyspolitiikkaa Neuvostoliittoon. Samalla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa ja solmittiin yhteyksiä länteen, mutta itänaapurin varjo oli yllämme. Se vaikutti poliittisiin ratkaisuihin ja henkiseen ilmapiiriin. Osa suomalaisista käytti suhteita Moskovaan aseena puolueiden sisällä ja välillä. Myös media osallistui.

Myös politiikassa on tapahtunut sukupolven vaihdos. Ohjaksissa ovat nyt ihmiset, jotka eivät ole eläneet kahtiajaetussa maailmassa. Enää ei puhuta, ollaanko tuomareita vai lääkäreitä. Suomi on jäsen Euroopan unionissa. Se on tärkein viiteryhmämme. Huolehdimme maanpuolustuksesta ja teemme yhteistyötä Naton, Pohjoismaiden, Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kanssa. Päätämme itse siitä, mihin haluamme kuulua. Uuden etupiirijaon syntyminen ei sovi meille, eikä päätöksiä saa tehdä päittemme yli.

Tasavallan presidentin ja pääministerin viestit uutena vuonna ovat synnyttäneet keskustelua Suomen paikasta maailmasta. Eri puolueiden nuoret aktiivit käyvät sitä aika viileästi. He pohtivat muun muassa, olisiko järkevää, jos kaikki EU:n jäsenet kuuluisivat Natoon, kun suurin osa kuuluu jo.