– Haluammeko Suomesta kaikkien kansakunnan vai vain harvojen yhteiskunnan, kysyy Kurttila.

Lapsiasiavaltuutettu muistuttaa, että eriarvoistumiskeskustelussa pitäisi lähteä liikkeelle siitä, mikä rakenteissa on vikana, eikä epäillä yksilön motivaatiota tai sen puutetta.

– Suomessa joka kahdeksas 15-vuotias poika on lukutaidoton. Heillä ei ole edellytyksiä jatkaa opintojaan perusopetuksen jälkeen. Jos istut yhdeksän vuotta tunnilla oppimatta, niin totta kai motivaatio on heikko, Kurttila sanoo.

– Vuonna 1921 tuli yleinen oppivelvollisuus, yhtenä viimeisenä Euroopan maana. Ajateltiin, että kaikki täytyy saada koulutielle ja kaikilla pitää olla siihen mahdollisuus. Ennen toista maailmansotaa kehiteltiin äitiyspakkaus ja sotien jälkeen neuvola, lapsilisä ja peruskoulu. Nämä eivät ole tulleet ilman vääntöjä. Se on vaatinut valtavaa tahtoa toteuttaa nämä innovaatiot. Sellaista tahtoa kaipaamme myös nyt, sanoo Kurttila.

Kurttilan mielestä subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajaukset ovat esimerkki siitä, miten juuri niiltä otetaan, joilla tarve on suurin. Kurttila kaipaakin ymmärrystä sille, että meillä on lapsia, joilla iso riski pudota kelkasta ilman yhteisön tukea. Lapsen tulevaisuutta määrittävät tänä päivänä kaksi asiaa: millaiseen perheeseen hän syntyy ja mihin kuntaan hän syntyy. Tämä on Kurttilan mielestä väärin.

– Tämän hetken keskustelussa korostuu ajatus siitä, että perheiden pitäisi ryhdistäytyä ja hoitaa asiansa kuntoon. Ongelmat eivät ratkea syyllistämällä, vaan on etsittävä niiden syitä. Kun palveluihin satsataan silloin, kun ongelmat ovat vasta pieniä, on se paitsi helpompaa myös halvempaa. Häpeä voi johtaa siihen, ettei palveluita kehdata pyytää.

– Jokainen ihminen haluaa pärjätä elämässään. Meidän on nyt tehtävä toimia sen eteen, että kaikilla on siihen myös mahdollisuus. Samat haasteet ovat läsnä nyt kuin 125 vuotta sitten Salon Työväenyhdistyksen alkumetreillä, Kurttila päättää.

Saija Karnisto-Toivonen, Salo