Pääkirjoitukset
15.6.2026 16:01 ・ Päivitetty: 15.6.2026 15:24
Mitä luurankoja valtion 2000-luvun ulkopolitiikka-arkistoissa on?
Hallitus haluaa siviilitiedustelulainsäädäntöön muutoksia, jotka rikkovat tökerösti suomalaista hallinnon avoimuuden henkeä. Uudet, aiempaa pidemmät arkistojen salausajat tuntuvat liioitelluilta – ja ikävintä on, että ne heikentävät kansalaisten luottamusta päättäjiin.
Lausuntokierroksella olevan uuden lakiluonnoksen mukaan hallitus pidentäisi esimerkiksi ulkoministeriön, tasavallan presidentin ja presidentinkanslian asiakirjojen salassapitoaikaa 40 vuoteen, mikäli dokumentit koskevat Suomen suhteita toisiin maihin tai kansainvälisiin järjestöihin. Nykyinen aikaraja on 25 vuotta.
Suojelupoliisin ja sotilastiedustelun mapit sulkeutuisivat peräti 60 vuodeksi.
Muutosperustelut ovat yleviä. Sisäministeriön mukaan Suomen pitää turvata kansainväliset suhteensa ja salata sellaiset tiedot, joiden ”ennenaikainen” julkistus vaarantaisi kansallista turvallisuutta tai asemaamme liittolaisten keskuudessa.
AJOITUS tälle muutokselle on outo, ja valtioneuvoston into asian kiirehtimisessä herättää paljon kysymyksiä.
Tapahtuiko 2000-luvun alussa ulkosuhteissamme jotain sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa nyt, kun normaali neljännesvuosisadan salausaika olisi päättymässä?
Tätä olemme yrittäneet kysellä politiikkaveteraaneilta, laihoin tuloksin. Kukaan ei tunnu muistavan mitään erityistä detaljia, jota esimerkiksi akateemiset tutkijat eivät saisi nolouden tai jälkiviisauden pelossa repostella.
Lisää aiheesta
Hyssyttely ja maton alle lakaiseminen eivät ole kestävä ratkaisu.
Ulkopolitiikan käänteistä löytyy 25 vuoden takaa varmasti möhläyksiä. Niitä tulee yhä suhteellisen tasapuolisesti niin presidenteiltä kuin kaikenvärisiltä hallituksiltakin, koska kaikki toimijat ovat ihmisiä.
Vai suojellaanko nyt halutuilla lisäsalauksilla varmuuden vuoksi jotain sellaisia tämän vuosikymmenen toimia, jota kansalaiset eivät päättäjien mielestä kestäisi kuulla?
Olipa syy mikä tahansa, hyssyttely ja maton alle lakaiseminen eivät ole kestävä ratkaisu.
HALLITUKSEN toimissa oli aistittavissa samaa salailuhenkeä jo viime talvena, kun Ulkopoliittinen instituutti julkaisi odotetun selvityksensä Venäjän tänne 2000-luvulla tekemästä laaja-alaisesta vaikuttamisesta.
Tutkijat joutuivat tekemään työnsä julkisten lähteiden ja tulkinnanvaraisten mediatietojen varassa, koska valtioneuvosto ei jostain syystä halunnut antaa heille erikoispääsyä ulkoministeriön ja valtionhallinnon tuon ajan arkistoihin.
Lopputuloksena UPI:n selvitys oli sujuvaa luettelointia siitä, miltä aikalaistapahtumat ulospäin näyttivät.
Se taas luultavasti on hieman muuta, kuin mitä kulissien takana todellisuudessa tapahtui.
HISTORIAN uudelleenkirjoittamista on meillä osattu paheksua, koska sitä harrastavat lähinnä autoritääriset valtiot ja diktaattorien kilvenkiillottajat.
Lähimenneisyyden ylipitkä piilottaminen kuuluu kuitenkin samaan toimintatapaan, eikä tällaisen yrittäminen sovi suomalaiseen demokratiaan.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.
Lisää aiheesta
Kolumnit
6.2.2026 17:01
Janne Riiheläinen: Suomettumistapojen avaamisyritys jäi kiertelyksi
