Mielipiteet
13.10.2025 10:09 ・ Päivitetty: 13.10.2025 10:09
Erilaisuuden pelko on yhteinen häpeämme
Joskus tuntuu siltä, että elämme aikaa, jolloin yhteinen todellisuutemme on pirstaleina. Jokaisen ihmisen oma kupla heijastaa yhtä ainoaa totuuttaan, ja kuplien välissä on kasvava hiljainen kuilu.
Eikä niinkään tietämättömyyden, vaan tahallisen välinpitämättömyyden kuilu. Yhä useampi meistä ei enää halua ymmärtää, vaan olla oikeassa. Ikään kuin siinäkin meidät olisi pakotettu kilpailemaan toisiamme vastaan.
Ihmisten polarisaatio toisistaan ei ole vain poliittinen tai sosiaalinen ilmiö. Se on tunne. Ärtymystä, kun joku ajattelee eri tavalla. Epäluuloa, kun naapurin tapa elää ei muistuta omaamme. Se on myös katse, joka kiertää toisen, koska hänen kielensä, uskonsa, kehoaan kantava tapa tai identiteettinsä haastaa meidän mukavuudenhalumme.
Me puhummekin paljon suvaitsevaisuudesta, mutta liian usein se tarkoittaa vain siedettävää etäisyyttä. Ihmisen tapa olla ja elää on vain niin kauan suvaittua, kun se ei liikaa hypi silmille tai vie huomiota pois itsestä.
Todellinen kohtaaminen alkaa vasta sitten, kun uskallamme päästää toisen omaan maailmaamme ilman tarvetta korjata häntä. Erilaisuuden pelko on ihmisyyden alkukantaisin jäänne, jonka tarkoituksena on ollut suojella sellaista vastaan, jota emme tunne riittävästi. Tuo jäänne kuitenkin toimii myös tällä hetkellä yhteiskuntamme suurimpana yhtenäisyyden esteenä. Se estää yhteisöjä uusiutumasta, kouluja oppimasta ja työpaikkoja kukoistamasta. Se tekee yhteiskunnasta kylmän ja epäluuloisen. Ja juuri sitä oikeisto haluaa.
Yhteiskunta, joka ei siedä erilaisuutta, on yhteiskunta, joka ei siedä itseään.
SUVAITSEVUUDESTA puhuessamme joudumme kuitenkin kohtaamaan vaikean paradoksin. Rasistinen, fasistinen ja syrjivä kansanosa kyseenalaistaa usein suvaitsevaisuuden silloin, kun suvaitsemattomuutta ei suvaita.
Filosofi Karl Popper kirjoitti, että rajaton suvaitsevaisuus voi johtaa suvaitsevaisuuden tuhoutumiseen. Kuitenkin jos siedämme suvaitsemattomuutta, annamme sen lopulta tukahduttaa kaiken sen, mitä suvaitsevaisuus yrittää suojella; vapauden, moninaisuuden ja ihmisarvon. Toisin sanoen, suvaitsevaisuuden nimissä meidän on joskus osattava sanoa ei ja poljettava rohkeasti jalkaamme.
Yhteiskunta, joka ei siedä erilaisuutta, on yhteiskunta, joka ei siedä itseään. Me olemme kaikki väistämättä erilaisia, niin lähtökohdiltamme, arvoiltamme, tavoiltamme ajatella kuin tunteakin. Erilaisuuden sietäminen ja avoin uteliaisuus toista kohtaan ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin samanmielisyys. Siksi tärkeintä olisikin oppia kuuntelemaan, keskustelemaan ja jakamaan.
Yhteiskunnassamme on jo aivan liikaa kylmyyttä, erkaantumista ja epäluuloa. Yhteiskunnassamme on jo aivan liikaa myös hiljaisuutta ja sitä, että emme katso enää toisiamme silmiin. Meillä on kuitenkin kaikilla muutoksen avaimet käsissämme, eikä suunnanmuutoksen vaadita loppujen lopuksi kuin ymmärryksen kasvua, uskallusta kohdata ja kuunnella sekä avata oma sydämensä myös silloin kun se ei tunnukaan kaikista helpoimmalta.
Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginhallituksen 1. varapuheenjohtaja Ähtäristä.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.