Tällainen väestönkasvu on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa. Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa. Se koskee yhtä lailla kaikkia myös siitä riippumatta, onko kotimaamme ydinasein varustettu supervalta tai pieni kääpiövaltio.

Väestön lisääntymisen kasvukerroin on taittunut, mutta kasvu jatkuu parhaassakin tapauksessa siihen saakka, kunnes maapallon väkiluku on ainakin 9, mutta todennäköisemmin jotain 10 ja 11 miljardin välillä. Väestönkasvu on suorassa riippuvuussuhteessa kaikkiin kestämättömän kehityksen ilmentymiin. Siksi ei ole syytä tyynnytellä itseään ajatuksella, että kasvu ennemmin tai myöhemmin päättyy.

Voi paremminkin perustellusti kysyä, onko maailman kantokyky riittävä turvaamaan säällisen elämän edes nykyiselle 7,4 miljardille ihmiselle. Väestönkasvun aktiivista rajoittamista tarvitaan joka tapauksessa edelleen.

Väestöpolitiikka on herkkä asia. Moni vierastaa väestönkasvusta puhumista siksi, että se usein on sellaisten rasististen poliitikkojen teemoja, joiden mielestä väestön lisääntyminen perustuu ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymiseen ja jotka siksi samanaikaisesti haluavat lisätä ”oikeanlaisten” ihmisten syntyvyyttä.

Syntyvyyden sääntely ei ole kehityspolitiikan ainoa tai tärkein asia, joka perustelisi muun kehityspolitiikan laiminlyömistä. Se on oikeastaan ihmisoikeuspolitiikkaa, eikä siihen tarvita mitään ihmisoikeuksia loukkaavia pakkokeinoja, kuten pakkosterilisointeja – ja tällaisena en pidä johdonmukaisesti kaikkia samalla tavoin kohtelevaa Kiinan yhden lapsen politiikkaa.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn. Sen ohella, että se on paras vastaus väestöräjähdykseen, ovat tällaisen tasa-arvopolitiikan muutkin vaikutukset yksinomaan myönteisiä.