Ilta-Sanomien mukaan SDP:n sisällä pihisee pieni oppositio puheenjohtaja Antti Lindtmanin toimintatapoja vastaan. Puolueen syväkurkut olisivat lehtijuttujen mukaan halunneet Lindtmanin tukevan “voimakkaammin” talven poliittisia lakkoja ja esiintyvän muutenkin räyhäkkäämmin.

Millainen mekastus sitten riittäisi, sitä arvostelijat eivät ole osanneet sanoa. Asia-argumenteilla operoiminen, jota Lindtman on tälläkin viikolla eduskuntakeskusteluissa tehnyt, ei rähjäämisen kannattajia kuitenkaan lämmitä.

Ei, vaikka uusimmassa huhtikuun mielipidemittauksessa SDP oli puolueiden kannatuskärjessä.

Puolueen lähihistoriasta löytyy täpäriä johtajuusvaaleja, voimakkaasti ay-liikkeeseen tukeutuvia poliitikkoja, pelurimaisia riidankylv… anteeksi, tinkimättömiä ihmisiä – ja nyt varsinkin edellisen puheenjohtajan Sanna Marinin kaltaisen rocktähti-ilmiön kaipaajia.

Ei tarvinnut tehdä vaikeita yhteiskunnallisia avauksia, koska miljoonan instaseuraajan pääministeri takaisi kuitenkin vaaleissa menestystä. Kärjistäen pomon peesaaminen riitti.

TÄMÄ TOIMIKIN siihen asti, kunnes äänestäjät valitsivat toisin, ja Sanna Marin päätti ansaitusti jatkaa elämäänsä päivänpolitiikan ulkopuolella.

Lopputuloksen voi ilmaista musiikkivertauksin: SDP:lle kävi kuin stadionkeikkabändille, jonka juhlittu solisti lähteekin soolouralle.

Ei sekään tarkoita, että bändin taidot katoaisivat mihinkään. Soittihan rautalankayhtye Agentskin nyt Maustetyttöjen kanssa ihan yhtä hyvin kuin Baddingin, Topi Sorsakosken, Jorma Kääriäisen ja Ville Valonkin jälkeen.

Silti keikoilla näkee aina happamia rockpoliiseja, joiden mielestä uusi solisti joko pilaa kaiken tai ei ainakaan kuulosta yhtä vetävältä kuin aiemmat.

PUOLUEIDEN ei kuitenkaan pidä toimia musiikkibisneksen tai tähtikultin tavoin, ja jäädä kaihoamaan takavuosien loistokkaita hetkiä.

On kohtuutonta nurista selän takana Lindtmanille siitä, ettei hän toimi julkisuudessa kuin Marin – tai Antti Rinne. Tai huudella paheksuen puskista, ettei hän lähde teatraalisiin somepöyristelyihin ja huuda televisio-ohjelmissa sormi pystyssä.

Suuryrityksiäkään ei enää johdeta pinnallisella management by perkele -räyhäämisellä. Vastustajien jauhottaminen somessa ei voi eikä saa olla järkevän poliittisen toiminnan mittari.

Joka tällaista vaatii, ei ole ymmärtänyt millaista poliittista vastuunkantoa Suomi tässä kriisien ajassa päättäjiltään tarvitsee. Populistisia mekastajia ja draamakuninkaallisia meillä on jo eduskunnassa, hallituksessa ja oppositiossa ihan tarpeeksi.

Käytännönläheisistä, sivistyneesti käyttäytyvistä järkipoliitikoista sen sijaan tuntuu olevan välillä pulaa.