Valvojat lupaa ennakkotiedoissaan turvallisuusharjoituksen myötä ”perehdyttää osallistujat kokonaisvaltaisesti yhteiskuntamme turvallisuustilanteeseen ja turvallistaa heidät ytimiään myöten.” Tämän teos tekee yhdistämällä toisiinsa tanssia, ääntä, kuunnelmaa ja kirjallisuutta, performanssia, salaliittoteorioita ja psykomaantiedettä sekä perinteisempää teatteria.

Koreografi ja tanssija Valtteri Raekallion luotsaamalle tanssiryhmälle ominaisesti myös Valvojat on immersiivinen esitys, jossa korostuu yritys ”upottaa” katsoja itsensä sisään. Katsoja muuttuu näin passiivisesta seuraajasta aktiivisemmaksi kokijaksi. Valvojat kytkeytyy myös vahvasti paikkaan ja tapahtuu kaupunkitilassa, Helsingin keskusta-alueella, jossa liikutaan puhelinsovelluksen ohjeistamana. Lopputulokselta haetaan pelillisyyttä.

Raekallion aikaisempia, paikkasidonnaisia teoksia on nähty muun muassa pommisuojassa (Mihin valo katoaa, 2013) ja tyhjilleen jääneessä Marian sairaalassa (Neuromaani, 2016).

VALVOJAT ALKAA Aleksis Kiven patsaan edustalta, jonne on kerääntynyt runsaasti osallistujia. Ihmiset jaetaan paikalla edelleen pienempiin ryhmiin riippuen siitä, miten he vastaavat erilaisiin väittämiin. Minulta kysytään missä määrin olen huolissani nuorten miesten pahoinvoinnista. Vastausvaihtoehdot ovat: paljon tai erittäin paljon.

Ryhmiin jaosta huolimatta, esitys on tarkoitus kokea yksin. Eli napit korville, puhelinsovellus päälle ja turvallisuusharjoitusta suorittamaan. Opin, että harjoituksen tarkoituksena on valmentaa kaupunkilaisia erilaisten uhkien varalle huippuunsa viritetyn algoritmin avulla.

Harjoituksen maalaamat uhat tuntuvat löytyvän suoraan tästä päivästä. Nuorten miesten pahoinvoinnin lisäksi esimerkiksi vieraan vallan vaikuttimet, huonot elintavat, riistokapitalismi, köyhyys ja katujengit ovat vaarassa horjuttaa yhteiskuntamme haurastuneita rakenteita.

Kristiina Haltun pehmeä kertojan ääni on toimiva riitasointu vainoharhoihin tuuppivassa kuunnelmassa. Tämän enempää esityksen tapahtumien kulusta ei voi kertoa, ettei tule paljastaneeksi liikaa. Esityksessä kuljetaan vieläpä omaan tahtiin, joten kokemus on jokaiselle osallistujalle hieman erilainen.

Katujen vilinä limittyy yhteen esityksen maailman kanssa lämpimässä kesäillassa. Kokonaisuus on paikoitellen jopa meditatiivinen, siitäkin huolimatta, että korviini syötettävä äänimatto on pahoinvointia ja uhkia täynnä. On kiintoisaa yrittää arvuutella kuka todella on mukana esityksessä ja kuka ei.

Vastaantuleva, näyttävään pukuun sonnustautunut henkilö voisi olla esiintyjä. Vaatteet kun ovat kuin rooliasu. Tai ehkä sitten tuo humalassa oleva nuori, joka hoippuu kuvaan juuri, kun kuulen korvissani tietoiskua incel-miesten pahoinvoinnista.

Raekallio on ohjannut katukuvaan lisäksi selkeän teatterillisia ja tanssillisia kohtauksia. Ihmisten joukosta voi erottaa henkilöitä, joiden liikekieli vaihtelee pysähtyneestä räjähtävään ja pienestä itseensä käpertyneestä ilmaisusta paljon tilaa ottavaan. Tanssija Sami Saikkonen on pysähtynyt kauniisti veden äärelle. Eero Vesterinen taas vierii villinä alas läheistä rinnettä.

Sami Saikkonen rannalla.

TEOKSESSA ON löydettävissä vahva ironian sävy. Salaliittoteorioita viljellään osallistujalle paikoin yllättävänkin yliampuvin sanakääntein, mikä saa ne näyttämään hieman hassuina, mitä ne toki myös ovat. Monesti huomaan naureskelevani itsekseni, kun kuljen kaupungin vilinässä.

Aiemmin mainitsemaani pelillisyyttä en teoksesta kuitenkaan löydä. Ääninauha toistuu suoraan sovelluksesta, eikä ole oikeastaan missään todellisessa vuorovaikutuksessa osallistujan kanssa. Omaa liikkumista pystyy toki seuraamaan näytöllä näkyvän kartan avulla.

Runsauden sarvena ennakkoon näyttäytynyt esitys pelkistyy siis lopulta suoraviivaisemmaksi katsannoksi aiheestaan. Ruuvia katsojan pään päällä pyritään kyllä kiristämään, ja loppu kulkee kohti kollektiivista ratkaisun hetkeä,mutta usein kuunnelma tahtoo juosta ohi korvien, kun – sinänsä nautinnollisen – ympäristön tarkkailu nousee keskeisempänä fokukseen.