Julkisen sektorin palkanasetanta: Voidaanko Suomeen luoda vientivetoinen työmarkkinamalli? -tutkimuksessa haetaan vastauksia siihen, miksi muissa Pohjoismaissa on onnistuttu luomaan vientivetoinen työmarkkinamalli, joka kattaa koko työmarkkinan ja mitkä instituutiot ylläpitävät koordinaatiota.

Suomen työmarkkinamalli on hakenut muotoaan siitä lähtien, kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK päätti luopua keskitetystä sopimisesta. Raportin mukaan keskeisiksi ongelmakohdiksi ovat muodostuneet moninaisten intressien yhteensovitukset sekä yhteinen ymmärrys mallin sisällöstä. Julkisella puolella vientivetoinen työmarkkinamalli on nähty uhkana palkkaerojen kaventamisen kannalta.

Ruotsin, Tanskan ja Norjan malleja valottavan raportin mukaan vientivetoinen malli edellyttää muun muassa osapuolten jaettua näkemystä nykymallin ongelmista, yhteisen tilannekuvan muodostamista – osapuolten yhteisesti hyväksymiä tilastoja, joihin tilannekuva perustetaan – ja ”valtion tuuppausta” järjestelmän kehittämiseksi.

Suomessakin on Kauhasen mukaan keskusteltu työmarkkinaneuvotteluissa pohjoismaisista elementeistä, kuten vientinormin käytännön määrittelystä ja yhteisen tilannekuvan luomisesta. Kauhasen mukaan kuitenkin yhteisymmärrys mallin tarpeellisuudesta puuttuu, erityisesti julkisen sektorin osalta.

RUOTSISSA, Tanskassa ja Norjassa työmarkinat on pitkälti rakennettu vientisektorin ympärille. Kauhasen mukaan mitään yhtä viisastenkiveä Pohjoismaissa ei ole löydetty siihen, miten eri alojen tarpeet huomioidaan.

– Ruotsissa julkinen sektori on siirtynyt pitkälti numerottomiin sopimuksiin, joissa palkankorotukset neuvotellaan paikallisesti. Tanskassa järjestelmä sallii sen, että siellä joillain aloilla ansiot voivat nousta hieman nopeammin, kunhan keskimäärin julkisella ja yksityisellä sektorilla ne pysyvät linjassa, Kauhanen avaa.

Yksi keskeinen kysymys mallin toimivuuden kannalta Kauhasen mukaan on, miten kaikki saadaan pidettyä koordinaatiossa mukana. Yksi on jaettu käsitys siitä, että kaikkien mielestä järjestelmä on pidemmällä aikavälillä hyvä.

– Toinen on se, että keskusjärjestöt koordinoivat aika voimakkaasti omia jäseniään kaikissa näissä maissa. Esimerkiksi Tanskassa julkisella sektorilla valtiotyönantaja ja kuntatyönantaja koordinoivat aika voimakkaasti.

KOLMAS tekijä on sovittelujärjestelmä, joka tukee ja ylläpitää vientimallia. Suomessa sovittelujärjestelmää tulisi Kauhasen mukaan vahvistaa. Nykyistä vahvempi valtakunnansovittelijan toimisto voisi tarvittaessa myös pakottaa osapuolet pysymään järjestelmässä, Kauhanen arvioi.

Eri Pohjoismaissa sovittelujärjestelmän ratkaisut ovat olleet erilaisia. Ruotsissa korostuu yksityisen sovittelun rooli. Siellä pyritään ratkomaan ongelmat ennen kuin ne eskaloituvat työriidoiksi.

– Medlingsinstitutetiin ei montaa työriitaa vuodessa mene. Se on aika harvinaista, että sinne joudutaan.

Ruotsissa sovittelijalta ei saa vientinormia ylittäviä korotuksia, Kauhanen kiteyttää.

Kauhanen kertoo, että Tanskassa on ollut pitkään sellainen järjestelmä, jossa voidaan paketoida kaikki sopimukset isoon ammattiliittojen jäsenäänestykseen, jos joku ala ei pääse sopimukseen.

– Jäsenäänestyksessä äänestetään siitä, hyväksytäänkö kaikki sopimukset yhdessä vai ei. Jos enemmistö on neuvotteluratkaisun takana, silloin alat, jotka siitä haluaisivat poiketa, joutuvat vain sopeutumaan.

Tanskassa ja Norjassa tyypillistä on myös, että jos sopuun ei päästä, astuu kuvioon vahva pakottaminen.

– Siellä on valtiolla loppukädessä hämmästyttävänkin voimakkaat keinot saada työriidat loppumaan, Kauhanen kuvailee.

KAUHASEN mukaan Suomeen pitäisi luoda sovittelujärjestelmän kehittämiseen ratkaisu, joka vastaa meikäläisiin tarpeisiin. Suoraan hän ei lähtisi mistään sitä – tai sen puoleen koko työmarkkinamalliakaan – kopioimaan.

– Luulen, ettei olisi kovin suosittu ratkaisu Suomessa Tanskan tyyppinen laki, että valtio voi lopettaa lakot ja ilmoittaa, että tuossa on sopimus ja kahteen vuoteen ei lakkoilla.